Elämän Leipää/C.O.Rosenius Kesäkuu

[Irene]

KESÄKUUN 12. PÄIVÄNÄ

Kaikki liha on ruoho. Jes. 40:6

Kaikki inhimillinen on väärää, heikkoa, horjuvaa, muuttuvaa, kuten ymmärrys, tunne, ajatus, luulo. Toisinaan esim. näen Jumalan kaikessa minua kohtaavassa, toisinaan taas epäilen, että Jumalaa ei maailmassa olekaan. Toisinaan arvelen Jumalan olevan pelkkää, kuohuvaa armoa ja rakkautta, toisinaan taas tuskastuneen, armottoman, tylyn, vihaisen. Toisinaan luulen itseäni jokseenkin välttäväksi kristityksi. Toisinaan taas aivan auttamattomaksi syntiseksi. Lyhyesti: Luulo, tunne - ne ovat kaikki kuin akanat tuulessa, häilyvät, muuttelevat, pettävät. Sen takia profeettakin sanoo: Kaikki liha on ruoho. Niinpä näen - kaikkien omien luulojeni olevan epäluotettavia.

Herra, mihin sitten turvaankaan? Tiedänpä sittenkin yhden varman ja iankaikkisesti muuttumattoman: taivaassa istuu suuri, pyhä Jumala tuomarina istuimellaan. Hän on puhunut ja taivaasta lähettänyt iankaikkisen, muuttumattoman sanansa, jonka tuomiot ovat vuorta lujemmat, joista ei piirtokaan muutu tai tule tyhjäksi, vaikka taivas ja maa hukkuvat.

Mitä tämä iankaikkinen sana sanoo meistä, mahdollisuudestamme tai mahdottomuudestamme, Jumalan silmissä? Se sanoo: »Herra katsoi taivaasta ihmislapsiin, nähdäksensä, olisiko ketään ymmärtäväistä, joka Jumalaa etsisi. Kaikki he ovat poikenneet pois, kaikki ovat turmeltuneet, ei ole ketään, joka hyvää tekee ei ainoatakaan.» Kun tähän lisäämme, että Jumala on niin pyhä, etteivät hänelle taivaatkaan puhtaat, että hän havaitsee epäpuhtautta enkeleissään ja saastaisuutta pyhissään, niin seuraa tästä, ettei yksikään ihminen voi kestää hänen edessään. Kaikki ovat ikuisen tuomion ansainneita. Juudas ja Johannes ovat saman kadotuksen ansainneita, Pietari ja Simon noita, Neitsyt Maria ja portto ovat saman helvetin ansainneita.

Hirmuista ja mahdotonta, sanot sinä. Huomaa jo tässä, kuinka järki asettuu vastaan, kun suoraan lausutaan, mitä Herran sana sisältää: »Ei ole yhtään erotusta sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden Hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.»

Ihmisten silmissä on erotuksia, mutta ei Jumalan. Maan päällä on kyllä erotus laakson pohjain ja vuorten huippujen välillä. Mutta kumpaisenkin etäisyyttä auringosta katseltaessa häviää tämä erotus. Sitä ei oteta lukuun, sillä välimatka on niin pitkä. Sanotaan vain: etäisyys on ääretön. Niin on meidänkin keskuudessamme erotus eri ihmisten ja aikain välillä. Mutta ei niin Jumalan silmissä.

Jokainen ihmisen, myös uskollisin ja jumalisin kristitty on yltänsä saastainen maan mato. Hänen parhaatkin työnsä ovat vanhan käärmeen myrkyn saastuttamat. Hänen uskonsa, rakkautensa, rukouksensa, kiitoksensa, jotka ovat hänen parhaimpiansa ja Jumalan Hengen vaikuttamia, ovat kuitenkin savisen astian saastuttamia: usko kuonan, omanhurskauden ja epäuskon sekoittamaa. Rakkaus on niukkaa, rajoitettua, laiminlyömää. Rukous ja kiitos kylmää, heikkoa eikä Jumalan suurta majesteettia vastaavaa.

Näiden alituisten puutteiden lisäksi, jotka jo itsessään ovat tuomion alaisia, hän myös alinomaa hairahtuu synteihin ja saastuttaa itsensä tiellä. Hän ei koskaan voi niin tarkoin valvoa, ettei synti häntä aina vain tapaa.

Kuohuvan syntitulvan tavoin vallitsee jumalattomuus maailmassa: epäjumalanpalvelus, epäusko, epäily, Jumalan nimen turhaan lausuminen, kiroileminen ja jumalaton puhe, lepopäivän rikkominen, tottelemattomuus, viha, kiukku, riidat, kurittomuus, irstaisuus, epäpuhtaus, ahneus, varkaus, petos, vääryys, valhe ja panettelu. Ja missä ei kaikki puhkea teoksi, kiehuvat kuitenkin sydämessä pahat himot ja halut, jotka Jumalan pyhissä silmissä ovat pelkkää pahaa.

Sellainen on langenneen suvun tila. Kuinka silloin aikoo ihmislapsi kestää Jumalan edessä? Millä, ihmislapsi, aiot velkasi maksaa? Et voi vastata hänelle yhtä tuhannesta. Joskin olisit kauan ollut uskollinen kristitty, kokenut paljon ja toimittanut paljon, niin se ei enempää merkitse. Voi sinua, jos Jumala vain katsoo sinua pyhillä silmillänsä. Vanha hurskas Jumalan palvelija tunsi tämän ja rukoili sen vuoksi: »Herra, älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä sinun edessäsi ei yksikään elävä ole vanhurskas.»

Jumalan edessä ei yksikään elävä ole vanhurskas, tämä on sanan tuomio. Kuinka tämä sotii luuloa ja tunnetta vastaan, jotka aina oltuamme hurskaammat sanovat meidän silloin olevan armoon mahdollisemmat eli Jumalalle olevan helpomman meitä armahtaa. Mutta päinvastoin syntiä tehtyämme luulemme anteeksiannon olevan Jumalalle vaikeamman.

Sillä tavalla armo ja vanhurskaus, ainakin osaksi, tulisivat meidän teoistamme, meidän mahdollisuudestamme. Mutta tämän olemme nyt nähneet Raamatun kieltävän. Muista siis kaikin hetkin olevasi yhtä mahdollinen ja yhtä mahdoton. Tällainen on taivaallisen, iankaikkisen sanan tuomio.

[Irene]

KESÄKUUN 13 PÄIVÄNÄ.

Omistaen, ei omaa laista saatavaa vaan siitä joka tulee Kristuksesta uskon kautta. Fil. 3:9.

Kun Paavali sanoo: »Jos yksi on kuollut kaikkien puolesta, niin ovat he kaikki kuolleet», niin voimme myös sanoa: Jos yksi on täyttänyt lain kaikkien puolesta, niin ovat he kaikki täyttäneet lain. Sanoohan apostoli selvästi, että Kristus on tehty lain alaiseksi, että hän lunastaisi lain alaiset. Yksi on täyttänyt lain kaikkien puolesta.

Jos siis tahdon olla kristitty, oikein uskoa ja kunnioittaa Poikaa, niin on minunkin vakavasti sanottava. Olen täydellisesti täyttänyt lain, olen aivan viaton, en tosin itsessäni, omassa persoonassani, vaan takaajani, välittäjäni, puolestapuhujani Kristuksen kautta. Olisin kerrassaan ansainnut tulla heitetyksi ulkoisimpaan pimeyteen, jollen minä kaikesta vaivastaan antaisi hänelle sitä kunniaa, että hänessä pidän itseni täydelleen vanhurskautettuna. Sillä jollen tätä uskoisi ja tunnustaisi, olisi tämä ikään kuin sanoisin: Ei hän olekaan oikein täyttänyt ottamaansa työtä, ei täydellisesti täyttänyt lakia ja syntien rangaistusta sovittanut. Tai ettei se todella tapahtunutkaan meidän puolestamme, vaan. että hänen tarvitsi se tehdä itsensä tähden. Ja mikä kristityn tunnustus tämä olisi!

Kuninkaan Poika, suuresta laupeudesta ja sydämellisestä myötätuntoisuudesta onnetonta palvelijaa kohtaan, joka hävitti kuninkaan omaisuuden ja suuresta velastaan on pantava vankeuteen, rupeaa tuon onnettoman sijaan, maksaa koko velan ja kärsii palvelijalle tuomitun rangaistuksen. Kuningas tämän välityksen hyväksyy. Kuinka silloin velkaa enää palvelijalta vaadittaisiin? Ja mitä kurja palvelija tekisi? Eikö hän sydämellisellä ilolla ja kiitollisuudella notkistuisi kuninkaan pojan jalkoihin ja sanoisi: Kaikki olet sinä hyvin tehnyt, mitä olet tehnyt, on kyllin ja riittää ikuisesti.

Eikö olisi synti ja häpeä kaiken muun synnin lisäksi, jos hän vieläkin ajattelisi ja sanoisi: Mutta enhän ole itse, omassa persoonassani kärsinyt rangaistustani enkä omilla varoillani velkaani maksanut, kuinka sitten voisin olla varma vankeuteen joutumisestani! Eikö tämä olisi samaa kuin jos sanoisi: Kuka tietää, onko luottamista siihen, mitä kuningas ja hänen poikansa on sanonut ja tehnyt?

Mutta onhan suoraan sanottu: »Mikä oli mahdotonta lain tehdä, sen Jumala teki, teki, kun lähetti oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa.» Edelleen: »Lain alaiseksi syntyneenä lunastamaan lain alaiset.» Siis: Jumala lähetti Poikansa lain alaiseksi syntyneenä tekemään sitä, mitä laki ei voinut tehdä. Hän oli siis meidän vankeudessamme lunastaakseen lain alaiset.

Eihän tämä ole mikään unelma tai tarina, vaan iankaikkinen, jumalallinen totuus, jonka koko Raamattu maailman alusta ovat ilmoittaneet pääasiana. Jumala antoi meille Poikansa välimieheksi ja Vapahtajaksi. Sanoohan hän itse laista: »Minä olen tullut lakia täyttämään. Minä pyhitän itseni heidän tähtensä, jotta hekin olisivat pyhitetyt totuudessa.»

»Katso, minä tulen. Minun tehtäväni on kirjassa säädettynä. Sinun tahtosi Jumalani, teen mielihalulla, ja sinun lakisi on sydämessäni.» Mitä tahdomme tähän lisätä? Tosin on kovin paljon, että Jumala itse lahjoittaa meille koko lain täyttämyksen. Mutta onhan Jumala kaikessa muussakin ollut meille kovin suuri, ihmeellinen ja käsittämätön. Mitä muuta on tehtävä, kun vain lapsina otettava vastaan ja kiitettävä ja sydämen ilolla ja vastarakkaudella viljeltävä tätä ihanaa vapautta ja lapsen kuuliaisuudella ja nöyryydellä rakastettava ja palveltava armollista Isäämme - tehtävä sitä hyvää, johon armon saamme.

Mutta ennen kaikkea on tiedettävä, että meidän vanhurskautemme Jumalan edessä on toisen töissä. Siitä syystä tämä vanhurskaus onkin olemassa ja vähentymättä, silloinkin kun olemme enimmin viheliäisiä. Ja se tekee, ettei syntiämme lueta meille. Mutta mitä meidän on tehtävä lain nuhdellessa meitä synnistä? Meidän on kohta myönnettävä lain olevan siinä oikeassa, ettei lihassamme ole mitään hyvää. Mutta samalla meidän on osoitettava sille Kristusta, meidän ainoata vanhurskauttamme ja sanottava: Tuo mies on sijassani tehnyt kaikki minun tehtäväni. Mene hänen, takausmieheni luokse, hän on lain alaiseksi syntynyt eikä itse ole syntiä tehnyt.

Mutta kuulet taas: Sinun itsesikin tulee olla hurskas ja tehdä hyvää, niin vastaa: Se on totta, ja kun on elämästäni puhe ja olen sitä tarvitsevain ihmisten parissa, muistuta minulle silloin sitä ja minä tahdon kernaasti sinua kuulla. Mutta kun on puhe vanhurskaudestani Jumalan edessä, silloin eivät kelpaa minun työni, vaan toisen, silloin eivät minun hurskauteni eikä syntini merkitse mitään, sillä aina olen hukassa, jos minut niiden mukaan tuomitaan. Vaan silloin minulla on toisen hurskaus, pyhyys, puhtaus ja hyvät työt, Jumalan pojan, lain alaiseksi syntyneen. Tässä asiassa tahdon mielelläni olla vain suuri syntinen itsessäni, että Kristus yksin olisi minun vanhurskauteni. Tässä sanon kuin Paavali: Omistaen, ei omaa laista saatavaa vanhurskautta, vaan sitä, joka tulee Kristuksen uskon kautta.

[Irene]

KESÄKUUN 14 PÄIVÄNÄ.

Kaikki miehen tiet ovat hänen omissa silmissänsä puhtaat, mutta Herra henget punnitsee. San. 16:2.

Kuinka monet ja erilaiset ovat ihmisten ajatukset autuuden tiestä! Ja kukin luulee tietävänsä oikean tien. Kuten Raamattu sanoo: »Kaikki miehen tiet ovat hänen omissa silmissään puhtaat. Mutta Herra henki punnitsee.» Näemmehän, kuinka turvatulta näyttää kuollut, sokea maailma, joka kaikkein vähimmin kysyy totuutta. Keveällä mielellä, itsevarmalla ja päättävällä sävyllä sanoo yksi: Tee vain kaikille oikein ja niin monelle kuin voit hyvää ja ole varma, ettei Jumala ole vaativa enempää. Jumala on lempeä ja oikeamielinen.

Toinen sanoo: Minulla ei ole mitään omallatunnollani, käyn ripillä ja elän säännöllisesti sekä uskon Kristuksen kärsineen ja kuolleen. Jos jotakin puuttuu. Eihän kukaan ole täydellinen. Niin on Jumala sen antava anteeksi. Kolmas sanoo: Jumala on nähnyt rukoukseni ja kyyneleni yksinäisinä hetkinä, se on minun lohdutukseni. Neljäs: Että Jumala on minulle armollinen, sen sanoo minulle sydämeni, sen sanovat minulle hänen armolliset sallimuksensa kohdallani, niin, sen hän on itse yksityistä tietä (esim. unessa) minulle sanonut. minun ei tarvitse sitä enempää tutkia. Mutta viides vakavampi sielu sanoo: Enemmän vaaditaan tässä: perinpohjaista herätystä, todellista parannusta, uskoa ja pyhitystä, se on tie.

Mutta Kristus sanoo vakavammistakin: »Moni pyytää ahtaasta portista käydä sisälle eikä kuitenkaan voi.» Ja Paavali: »Heillä on kiivautta Jumalan puolesta, mutta ei oikeata.» Siten on siis yhdellä kaikki tarpeensa mainitussa armonjärjestyksessä, niin että Kristus ja kaikki hänen ansionsa sitä vastoin ovat tyhjän arvoiset. Toinen puhuu vain uskosta, kolmas vain teoista, neljäs perustaa koko autuuden sydämensä särkymiseen ja tuomion tuntoon. viides puhuu vain itsensäkieltämisestä, puhdistuksesta, rukouksesta, kuolemisesta omalle tahdolleen ja maailmalle. Kuudes sanoo: Suurin kaikista on rakkaus. rukous, nöyryys ja rakkaus Jeesuksen seuraamisessa, siinä se on tie. Seitsemäs sanoo: Hengen ja voiman osoitus ovat minun asiani. Herra, enkö ole nimessäsi ennustanut, ja nimelläsi ajanut ulos riivaajia ja monta voimatekoa tehnyt?

Sellaisia ja vielä useampia arveluita ja luuloteltuja autuuden teitä on kiertämässä kristikunnan keskuudessa. Tosin ne sisältävät monta oivallista asiaa, hyvettä ja harjoitusta, joita ei kenenkään tosi-kristityn tule ylenkatsoa, vaan vakavasti niihin pyrkiä, niin, ne ovat asioita, jotka todellisuudessa vain oikeissa kristityissä ovat tavattavissa.

Mutta tosi-kristityn pääasia, joka osoittaa kaikkien näiden avujen olevan oikeita Hengen töitä, ei vielä ole näissä tunnustuksissa, vaan kaikki tämä hengellisyys voi olla yhtä kaukana tosi-hengellisyydestä kuin Sibbolet on Shibboletista (Tuom. 12.). Kaiken tämän hyvän lueteltuamme voimme Herran suurena päivänä vielä saada vastaukseen: »En tunne teitä, menkää pois minun luotani.» Katsokaamme vain Matt. 7, missä Herra itse sanoo: »Moni sanoo minulle sinä päivänä: Herra, Herra, emmekö sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimelläsi ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimatekoa? Ja silloin minä julki lausun heille: En ole koskaan tuntenut teitä. menkää pois minun luotani, te laittomuuden tekijät.»

Tässä joku kysynee: Onko pyhä Kirja antanut jonkin tunnusomaisen merkin Kristuksen valtakunnasta, jolla ainoa oikea hengellisyys erotetaan kaikista vääristä teistä? On, Jumalalle olkoon kiitos! Totuuteen jo tulleet ja joilla on silmät nähdä, tapaavat tämän kaikkialta Raamatusta.

He huomaavat nimittäin kaiken riippuvan yhdestä ainoasta asiasta - he huomaavat, että kaiken todellisen kristillisyyden tunnusmerkki, salaisuus ja pääasia on, että Kristus yksin on tullut sydämen kaikeksi kaikessa. He näkevät selvän ratkaisun olevan: jolla on Poika, hänellä on elämä, jolla ei ole Poikaa, hänellä ei ole elämää, sillä elämä on Jumalan Pojassa. Tätä nyt jokainen käyttäköön oman hengellisyytensä koettelemiseksi ja ken on valkeuteen päässyt, kiittäköön Jumalaa. Kyllä hän sitten oikein käsittää muutkin hengellisyyden laadut. Olkoon hän sitten vain rakkaudessaan viisas ja varova. Mutta varovaisuudessaan rakkautta palava.

Monet, jotka eivät vielä ole ennättäneet totuuteen ja ennättävät sitten kuitenkin kerran, varsinkin jos kaikki uskovaiset rakkaudella ja viisaudella heitä koettavat sitten ohjata.

Lyhyesti: Muutamien harrastukset ja vaatimukset sydämen särkymisestä, vakavuudesta kaikkein tärkeimpänään, toisten rakkauden, nöyryyden vaatimukset, toisten vaatimukset itsekieltäymyksestä, maailmalle kuolemisesta, ovat hyviä ja kalliita asioita, mutta eivät vielä ole itse elämä, ovat vain valmistavia ominaisuuksia. Autuaasta merkittyjen joukosta, jotka Karitsan istuimen edessä kerran veisaavat hänen kiitostansa, nousee vielä yksi sanomaan: Myöskin minä työskentelin kaiken tämän hyvän asioissa. Mutta työskennellessäni kiivaimmin huomasin Jumalan silmien olevan kuin tulenliekin, huomasin, etteivät hänen edessään taivaatkaan ole puhtaat, että Jumalan tuomio kulki paljoa korkeammalla kuin ihmisten.

Niin »minä kuolin», mutta Kristus tuli elämäkseni, ja hän on nyt minun virteni ja autuuteni, jonka vuoksi olen laskenut kaiken vahingoksi ja pidän sen roskana. Herra on pannut suuhuni uuden laulun: »Sinut on teurastettu, ja olet lunastanut meidät Jumalalle verelläsi! Sinä olet arvollinen saamaan kunnian ja ylistyksen ja kiitoksen iankaikkisuuksien iankaikkisuuksiin!»

Oi Herra Jeesus! Olenko minäkin sinun jäsenesi? Olenko minä todella sinun omasi? Kaynkö kotimatkaani sinun seurassasi? Pääsenkö minäkin häähuoneen ovesta sisälle? Herra, tee tämä asia minulle varmaksi ja selväksi! Selvitä se minullekin. Sano, kuulunko oikeiden lampaittesi joukkoon, vaellanko askelissasi?

[Irene]

KESÄKUUN 15. PÄIVÄNÄ.

Varokaamme siis, koska lupaus pääsystä Hänen lepoonsa pysyy voimassaan, ettei vain havaittaisi kenenkään teistä jääneen taipaleelle. Hepr. 4:1

Tässä joku sanonee: Sitä paitsi minä juuri pelkään. Nyt minulla kyllä on armo uskoa, mutta kuinka voin loppuun asti pysyä vahvana? Näen, kuinka moni voi luopua ja hukkua! Vastaamme tähän Kristuksen sanoilla: »Minä olen se hyvä paimen. Ja minä tunnen omani, ja omani tuntevat minut. Minun lampaani kuulevat minun ääneni, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni.» Nämä sanat osoittavat, ettei kenenkään tarvitse epäillä pysymistään, ei kenenkään tarvitse hukkua. Ei ketään voida ryöstää hyvän Paimenen kädestä, ei ketään voida erottaa Jumalan rakkaudesta Kristuksessa Jeesuksessa - suurempia vakuutuksia Raamattu ei anna.

Moni, joka ei tyydy olemaan alituisessa riippuvaisuudessa Kristuksesta, tahtoo kuitenkin kuulla vakuutusta siitä, ettei hän koskaan voi langeta. Mutta sellaista vakuutusta Raamattu ei anna, vaan päinvastoin se todistaa vastakohdasta ja varoittaa jokaista tästä vaarasta. Meidät jätetään siis alituiseen pelkoon itsemme suhteen ja alituiseen Herran armon tarpeeseen, ja tämä onkin meille mitä terveellisintä. Tätä Raamattukin selvin sanoin vaatii: Vaeltakaa pelossa tämä muukalaisuutenne aika. Iloitkaa vavisten. Varokaamme siis, koska lupaus päästä hänen lepoonsa vielä pysyy voimassaan, ettei vain havaittaisi kenenkään teistä jääneen taipaleelle.

Mikä on sitten lohdutuksemme Herrassa? Se, että Kristus, Jumalan Poika, joka antoi henkensä puolestamme, on myös paimenemme. Kun hänellä on sellainen rakkaus ja uskollisuus, että hän tähtemme on tullut ihmiseksi, tullut veljien kaltaiseksi, ollut kiusattuna kaikessa, kuten mekin ja lopulta antanut henkensä lammasten puolesta, mitä me emme häneltä silloin odottaisi? Kun hän vielä on kaikkivoipa Jumala, mikä vihollinen silloin voi vahingoittaa lammasta, joka lepää hänen olallaan, joka kuulee hänen ääntään ja turvautuu häneen! Tämä on lohdutuksemme, että hän, hyvä Paimen, on itse ruokkiva lampaansa, s.o. jatkuvasti evankeliumin sanalla ylläpitävä uskoamme, vahvistava ja elvyttävä lohdutusta ja iloa hänessä, rakkautta, kärsivällisyyttä ja toivoa.

Se on lohdutuksenne, että hän on etsivä kadonneen ja palauttava eksyneen, niin että vaikka olisimme eksyneetkin oikealta tieltä, hän ei kuitenkaan tahdo meitä hylätä, vaan tahtoo etsiä poissaolevan lampaan, huutaa ja houkutella sen takaisin ja, jos se uudelleen alkaa kuunnella hänen ääntään, panee hän sen hartioilleen iloiten. Edelleen, että hän sitoo haavoitetun, s.o. lohduttaa ja virvoittaa saatanan runteleman sielun ja korjaa sen rauhaan ja terveyteen. hän vahvistaa heikot ja kokoaa karitsat, jotka eivät voi laumaa seurata, syliinsä ja kantaa ne helmassaan. lyhyesti, hoivaa kaikki lampaat niiden tarpeen mukaan.

Mutta eikö lammasten itsensäkin ole tässä jotakin tehtävä? Näistä Herra sanoo vain: »Lampaani kuulevat minun ääneni.» Tämähän on aivan samaa kuin: He turvaavat minuun, heillä on toivonsa vain minussa. Sillä me kuulemme sen ääntä, joka hädän hetkellä on toivomme. Mutta Paimenen äänen kuuleminen on sen vaarinottamista, kunnioittamista ja tottelemista sekä sen erottamista vieraista äänistä. Tätä vain tarvitaan. Silla kaiken, mitä hyvä Paimen tekee suojelukseksemme, tekee hän äänellään. Kun vain tarkkaamme hänen ääntänsä, parantuu kaikki. Kaikki Saatanan kavalat hyökkäykset, kaikki lihan kiusaukset, kaikki maailman viettelykset, kaikki heikkoutemme, epäuskomme, kylmyytemme, kopeutemme - lyhyesti, kaikki paha parantuu vain kuulemalla hänen ääntänsä.

Ei kukaan kristitty ole niin luja, niin oppinut Jumalassa, niin uskova, niin vahva kristillisyydessään, ettei mikä tahansa paha voisi häntä vallata. Silloin kaikki riippuu siitä, antaako hän totuuden sanoille enemmän painavuuden kuin omille ajatuksilleen, luuloilleen ja tunteilleen ja antaa siten itseänsä ojentaa, rangaista ja lohduttaa - tämä on Paimenen äänen kuulemista. Silloin voi kaikki tulla autetuksi.

Näemme, etteivät Vapahtajan opetuslapset koskaan olleet päässeet sellaiseen täydellisyyteen ymmärryksessä, uskossa, valppaudessa ja lujuudessa, että he saattoivat siten ohjata itse itseään, uskoa ja käyttäytyä, niin kuin heidän piti, vaan päivittäin ilmeni suurempia tai pienempiä puutteellisuuksia. Mutta mikä vaikutti sen, että he sentään säilyivät ja kasvoivat armossa, oli vain, että he olivat lähellä Paimenta, että he sentään kuulivat hänen ääntänsä, antautuivat joka päivä hänen ojennettavikseen, varoitettavikseen, rangaistavikseen ja lohdutettavikseen. Sen kautta tuli taas kaikki hyväksi, ja niin he oppivat yhä enemmän ja enemmän, mitä heidän tarvitsi oppia.

Miksikä nimittäin Juudas raukka hukkui? Vain siksi, että hän ei kuunnellut Paimenen ääntä. Kun Perkele herätti hänen sydämessään pahan, hän ei huolinut Herran varoituksista. Kun omatunto kauhulla heräsi, hän ei antanut armon sanan lohduttaa itseään. Jos hän vain olisi totellut lempeän Paimenensa ääntä, olisi hankin voinut pelastua. Sen takia, niin kauan kuin vielä kuulemme Paimenen ääntä, rakastamme sanaa Kristuksesta ja vakavasti sitä viljelemme saamme siitä voimaa uskoon, rakkauteen ja jumalanpelkoon. Kun kuuntelemme uskollista ystävää, joka näkymättömänä seuraa meitä ja puhu sydämillemme, niin kauan ei mikään vihollisvoima voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta Kristuksessa Jeesuksessa. Sillä Herra on suurin kaikista, ja hän on juhlallisesti vakuuttanut: Kukaan ei ryöstä heitä minun kädestäni.

[Irene]

KESÄKUUN 18 PÄIVÄNÄ.

Kasvakaamme Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa. 2 Piet. 3:18.

Tässä joku sanoo: Olenhan alkanut uskoa, mutta tunnen kuitenkin usein niin ääretöntä heikkoutta milloin yhdessä, milloin toisessa tapauksessa. Kuinka minä voin saavuttaa enemmän pyhitysvoimaa ja kasvamista? Kuinka onkaan surkeaa olla kaikessa riippuva Kristuksesta. Niin todella miettii vanha Aadam. Mutta mikä auttaa? Rasittuneelle, nöyrtyneelle, kuoletetulle, mutta Kristuksessa elpyneelle armolapselle on tämä kuitenkin ihanin turva. Tämän me kaikki myönnämme.

Monet ovat sen myös kokeneet - ovat kokeneet, että sama asia, mikä heille oli aivan mahdoton yhteen aikaan heidän mitä vakavimmin työskennellessään ja kamppaillessaan sen kanssa, kävi heille toisena aikana, jolloin Herra antoi uskoa, rauhaa, riemua ja voimaa, tavattoman helpoksi, sujui kuin itsestään. Kuitenkin unohdamme tämän yhä uudestaan ja uudestaan. Vanha, lähtemätön itsekkyys kohottaa meissä aina uudelleen käärmepäätään. Tahdomme itse jotakin koettaa, johonkin kyetä sanoen: Pitäisihän minunkin tehdä tuota ja tuota. Enhän voi uskoakaan näin heikkona ollen.

Emme tahdo uskoa, ettemme mitään muuta voi kuin vain syntiä tehdä. Ja tästä johtuu usein sanomatonta tuskaa, kiusauksia, pimeyttä, hairahduksia. Varsinkin, jos meillä sen ohessa on silmäimme edessä vallan toinen kuva kristitystä kuin Raamatun esittämä ja uneksimme muusta tiestä ja voimasta kuin Jumalan lupaamasta, nimittäin tasaisesta, jatkuvasta, ikään kuin omiin käsiimme luovutetusta voimasta uskon, rauhan ja lujuuden saavuttamiseksi. Kun silmäin edessä on sellainen tuulesta temmattu kristityn kuva eikä vielä koskaan ole löytänyt itsessään mitään vastinetta sille, silloin pian katkeroituu, napisee ja kieltää kaiken armon omalta kohdaltaan, kaiken Hengen työn.

Hämmennys ja epäilys lisääntyvät myös suuresti sen kautta, että huomaamatta rukouksessakin määräämme Jumalalle ajat ja mitat. Ajattelemme: Jumalahan on luvannut kuulla rukoukseni. Tämä nyt pyytämäni on varmasti hänen tahtonsa mukaista. Eihän hän voi tahtoa, että minä olisin niin heikko ja syntinen, aivan kuin paholaisen orja. Kun hän ei nyt kuule minua, näenhän minä, että hän on kokonaan minut hylännyt. Silloin pian käy niin, että lankeamme johonkin tyhmyyteen, että kiellämme Herran tai epäilemme.

Silloin olisi hyvä muistaa, kuinka Herra johtaa omiaan ihmeellisesti, kuinka esim. Paavali kolme kertaa rukoili Herralta vapahdusta saatanan enkelistä, mutta sai vastauksen: »Tyydy minun armooni, sillä minun voimani on heikoissa väkevä.» Minkä opetuksen apostoli tästä sai: »Sen takia minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, jotta Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan - sillä kun olen heikko, silloin olen väkevä.»

Huomaa: »Heikko ollessani olen vahva.» Siinä on kristityn vahvuuden salaisuus. Aivan kuin apostoli tahtoisi sanoa: Vahvuuteni ainoana esteenä on, että olen liian vahva itsessäni. Mitä enemmän heikkous minussa itsessäni tulee tuntuvaksi, sitä suuremman Jumalan voiman minä saan, sitä helpommin Jumala voi toimittaa minussa tahtonsa.

Toisella kohtaa apostoli kertoo yhtä suuresta hädästä: »Rasituksemme olivat ylenmääräiset, yli voimiemme, jopa niinkin, että olimme epätoivossa hengestämmekin, ja itse me jo mielessämme päätimme olevamme kuoleman omat, jottemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää. ja hän pelasti meidät tuosta suuresta surmasta ja yhä pelastaa.»

Tällä tavoin Jumalan on tultava ainoaksi toivoksemme, ettei meillä ole muuta turvaa kuin hän, joka voi kuolleet herättää. Silloin ihminen tuntuu hyvin säälittävältä, kun hänen on yksin Jumalaan luotettava! Jumalaan yksin ei käy luottaminen, arvelee hän. Sellaisia houkkia me olemme. Siksi tarvitsemme tätä harjoitusta, jos koskaan oikea usko ja lujuus meihin muodostuisi.

Lyhyesti: Mitä pikemmin joudumme epäilemään perinpohjin kaikkea omaa voimaamme, sitä pikemmin asiamme paranee. Me joudumme Herran käsiin, ja hänen laupeutensa on suuri. Silloin sanomme Herralle Kristukselle: Sinähän näet ja tiedät etten voi tehdä mitään, että minun ennemmin on tuhannesti mentävä helvettiin, kuin itsessäni voisin paremmin uskoa tai elää. Jos heität minut, niin syöksyn synnistä syntiin, epäilyksestä epäilykseen, tyhmyydestä toiseen.

Yksin sinuun minä toivon. Sinähän olet sanonut: »Ilman minua ette voi mitään.» »Minä, minä sen teen, nostan kannan ja pelastan.» Ja katso, silloin saamme kohta kokeakin sen. Sillä kun Kristus on vain saanut tulla kaikeksemme, silloin tulee kaivattu pelastus, rauha ja voima takaisin. Silloin me pysähdymme autuaasti ihmettelemään Herraa ja sanomme: Kuinka helposti se nyt kävikään ja ennen se oli minulle aivan mahdotonta. Nyt huomaan kaiken riippuvan Jumalan antamisesta.

[Irene]

KESÄKUUN 19 PÄIVÄNÄ.

Unohtaako vaimo lapsukaisensa, niin ettei armahda kohtunsa poikaa? Ja vaikka hän unohtaisi, niin en minä kuitenkaan sinua unohda. Jes. 49:15.

Murheellinen Siion, Herran uskovien joukko, oli edellisessä säkeistössä surkeasti valittanut: »Herra hylkäsi minut, Herra unohti minut.» Tähän vastaa Herra, että kun Siionin valitus on kuin ihmisen, joka käyskentelee yksin metsässä ja puhuu itsekseen - käy yksin ja aivan kuin valittaa hätäänsä metsän vuorille ja puille - niin on Herran vastaus kuin kaiku vuorilla. Siion kuulee äänen, mutta ei näe puhuvaa. Nythän tiedämme, että kaiku vastaa viimeiselle eikä ensimmäiselle sanalle. Niin on tässäkin. Siion on sanonut: Herra hylkäsi minut. Herra unohti minut! Viimeiseen sanaan Herra tarttuu. »Mitä sanot? Unohtanutko sinut? Unohtaako vaimo lapsukaisensa?»

Hän ei vastaa ensimmäiselle sanalle: hylkäsit minut. Sillä on hyvin mahdollista, että Herra ajaksi voi hylätä - tai oikeammin sanoen on hylkäävinään lapsensa, kätkiessään heiltä kasvonsa, kätkeytyessään hädän aikaan. Mutta on aivan mahdotonta että hän silmänräpäystäkään voisi heitä unohtaa.

Ensimmäistä valitusta: Herra hylkäsi minut, ei siis Herra ihmettelekään. Mutta hän ei siedä Siionin sanovan samalla: Herra unohti minut. Se puhe on sopimaton. Siitä hän kääntyy pois. »Unohtaako vaimo lapsukaisensa, niin ettei armahda kohtunsa poikaa? Ja vaikka hän unohtaisi, niin en minä kuitenkaan sinua unohda. Katso käsiini olen minä sinut piirtänyt!»

Siispä näissä sanoissa Herra selvästi ilmoittaa, ettei hän voi eikä tahdokaan unohtaa Siioniansa. Hän ei voi. Yhtä vähän kuin äiti voi unohtaa lapsensa, yhtä vähän hänkin sen tekee. Jos äiti niin tekisikin, ei kuitenkaan Herra tahdo unohtaa. Vaikka äiti unohtaisikin, en minä kuitenkaan sinua unohda. Hän osoittaa vielä syyn, niiksi hän ei tahdo eikä voi eikä tahdo, unohtaa, sillä hän sanoo: »Käsiini olen minä sinut piirtänyt!» Kuinka silloin voisin, kuinka tahtoisin sinut unohtaa?

Hän osoittaa toisin paikoin, että hänellä on isänkin rakkaus, mutta tässä ei ole kyllin, hänessä on enemmän, hänellä on hellempi äidin rakkaus: »Unohtaako vaimo lapsukaisensa?» Vieläpä hän osoittaa, että hänen rakkautensa on suurempi kuin äidin: »Ja vaikka hän unohtaisi, niin en minä kuitenkaan sinua unohda.» Hän osoittaa rakkautensa olevan vertaansa vailla, koska se on rakkauttakin suurempi.

Tämä on nyt kaiken hyvyyden, armon ja laupeuden syvin perustus, jota Herra on osoittanut ihmissuvulle aina luomisesta alkaen. Hänen oman olemuksensa erityinen rakkaus – rakkaus, jota ei vielä kukaan ihminen ole voinut käsittää, koska kenelläkään ei ole kokemusta mistään tämän rakkauden kaltaisesta. Sillä se on samoin kuin koko Jumalan muu olemus, mittaamaton, ääretön ja käsittämätön. Tästä korkean olentonsa rakkaudesta Jumala loi ihmisen, oivallisesti varustetun ja niin rikkaat lahjat saaneen, joista koko luomakunta puhuu.

Tästä rakkaudesta hän lähetti ihmiselle Poikansa Vapahtajaksi, kun ihminen rikoksellaan Luojaansa kohtaan oli saattanut itselleen vanhurskaan kadotustuomion. Tästä sanoo Kristus: "Niin rakasti Jumala maailmaa, että hän antoi ainoan Poikansa."

Tämä rakkaus saa hänet ei vain vastaanottamaan suurimpia syntisiä, vaan vieläpä itse heitä etsimään. Kuten Kristus sanoo isän juosseen kelvotonta tuhlaajapoikaansa vastaan, langenneen hänen kaulaansa ja suudelleen häntä sanoen: »Nyt on meidän iloittava ja riemuittava, sillä tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi eloon.» Tämä Jumalan rakkaus puhuu sanoissa: »Unohtaako vaimo lapsukaisensa? » Mutta ken voi käsittää tai tulkita tämän rakkauden?

Johannes ei tästä osannut lausua ajatuksiaan muuten kuin sanomalla, että Jumala on itse rakkaus - Jumala on rakkaus. Tämä on ensimmäinen syy, miksi Jumala ei ainakaan koskaan voi unohtaa meitä tai lakata meitä ajattelemasta.

Toinen seikka, johon rakas Jumala tässä kohdistaa surevan Siioninsa mieltä on, että lapsi on tullut äitinsä kohdusta. Hän sanoo: »Eikö äiti armahda kohtunsa poikaa?» Ajatus oli täydellisesti ilmaistu lapsukais-sanalla. Tuo lisäys kohtansa poika tarkoitti vain muistuttaa äidin sydäntä hyvin likellä olevasta asiasta. Tässä meillä on nyt mitä merkillisin ja lohdullisin muistutus Herran omasta sydämestä ja suhteesta ihmiseen. Ihminen on suuren, rakkauden täyttämän Jumalan kohdun poika. Tai mistä ihminen on lähtöisin? Mistä me olemme? Mistä on alkuisin ihmeellinen ihmissuku? Eikö ihminen ole Jumalan kohdun poika? Tämä on nyt tuo syvä syy, miksi ei Jumala voi meitä kokonaan unohtaa.

[Irene]

KESÄKUUN 20 PÄIVÄNÄ.

Viettäkäämme siis juhlaa, ei vanhoin hapatuksin eikä ilkeyden ja pahuuden hapatuksin, vaan puhtauden ja totuuden happamattomin leivin. 1 Kor. 5:8.

Tässä opimme, että pyhää pääsiäislammasta Kristusta ei saa syödä yhdessä pahuuden ja ilkeyden hapatuksen kanssa - jollei tahdo, että sielu erotetaan Herran Israelista. Mitä tämä on? Sehän tuntuu hirveätä, ei kuulosta varsin evankeliselta. Voidaanko se sovittaa Uuden testamentin ihanaan armonoppiin? Todella! Herätkäämme vain! Moni lukee apostolin sanat hapatuksen perkaamisesta niin kevytmielisesti, ikään kuin se ei koskisi meitä, vaan tarkoittaisi yhä vielä Israelin lapsia Egyptissä. Ei, tämä asia koske jokaista meistä. Mitä se sitten merkitsee?

Se merkitsee sitä, että joka tahtoo viettää juhlaa, joka tahtoo autuudekseen omistaa Kristuksen, tehköön sen vilpittömyydellä, älköön tulko petollisin mielin Herran kasvojen eteen. Sillä tästä hengellisestä vilpillisyydestä varsinaisesti aiheutuu, että sielu hävitetään Herran Israelista, kuten Uuden testamentin Ananias ja Safiira hävitettiin alettuaan ulkokultaisina ja valehdella Herran Hengelle. Pahuuden ja ilkeyden hapatus ei ole varsinaisesti itse syntiturmelus ja lihassa ja veressä tahtomattammekin asuva epäpuhtaus, joka jokaista vilpitöntä kristittyä vaivaa ja murehduttaa. Hapatus on varsinaisesti tuo vilpillinen mieli, jolla tahdotaan yhdistää usko ja syntipalvelus, Kristus ja Belial, Jumala ja maailma, valo ja pimeys.

Tämä näkyy jo alkukielen sanoistakin. Apostolin sana ilkeys merkitsee oikeastaan, ettei minulla vain ole pahaa luontoa, vaan myös teen syntiä, elän vääryydessä ja paheissa. Mutta pahuus on oikeastaan vilpillinen sielu, joka kaikenlaisin pahoin juonin, salaisin ja myrkyllisin ottein vääntelee sekä opin että elämän - mikä vielä selvemmin ilmenee niistä sanoista, jotka ilmaisevat tämän vastakohdan, nimittäin puhtauden ja totuuden happamaton leipä ja jotka

Luther näin selittää: »Puhtautta on, kun elämme ja teemme oikein ja kristillisesti hurskain sydämin, joka tarkoittaa hyvää jokaiselle, ei aio tehdä vääryyttä tai vahinkoa kellekään, vaan toimii kuten soisi itselleen toimittavan. Mutta totuutta on, kun emme harjoita petosta tai vilppiä, kavaluutta ja juonekkuutta, vaan opetamme ja elämme oikeamielisesti, oikein Jumalan sanan mukaan.»

Mutta eri toten sanain yhteydestä ja niiden aiheutuksesta apostolin tarkoitus selvimmin ilmenee. Sanat luemme nim. 1 Kor. 5, jossa hän muistuttaa ja nuhtelee Korinton seurakuntaa kamalasta asiaintilasta, että heidän jäseniensä joukkoon ei kuulunut vain ilmeisiä paheen orjia, että heidän keskuudessaan harjoitettiin haureutta, jopa niin karkeata, että eräs heistä piti isänsä vaimoa. Sen lisäksi, mikä on huomattavaa, he olivat paisuneet pöyhkeiksi, kerskuivat hengellisestä valostaan ja apostoleistaan, olivat varmoja ja huolettomia, ikään kuin kaikki olisi järjestyksessä, kuten apostoli lausuu sanoen: »Teidän keskuudessanne harjoitetaan haureutta, jopa semmoistakin haureutta, jota ei ole pakanainkaan keskuudessa. Ja te olette paisuneet pöyhkeiksi! Vaan eikö teidän pikemminkin olisi pitänyt tulla murheellisiksi, jotta se, joka on tuommoisen teon tehnyt, poistettaisiin keskuudestanne?» Hän lisää vielä: »Ei ole hyvä, että kerskaatte. Ettekö tiedä, että vähäinenkin hapatus hapattaa koko taikinan. Peratkaa pois vanha hapatus.» Tällainen yhteys oli hänen sanoissaan.

Ilkeyden ja pahuuden hapatus on siis tuo vilpillinen mieli, jolloin ihminen tahtoo autuaaksi tulla, tahtoo olla kristitty, tahtoo viettää juhlaa, omistaa Kristuksen ja Jumalan kansan kera käydä luvattuun maahan, mutta tahtoo ottaa mukaansa tielle vanhat helmasyntinsä, suosii, piilottelee, selittelee ja puolustaa niitä aikomatta niistä luopua. Tämä on juhlan viettoa ilkeyden ja pahuuden hapatuksin. Tällöin apostoli sanoo: Joka tahtoo omistaa pääsiäislampaamme, peratkoon vanhan hapatuksen.

Kuten juutalaiset etsivät ja poistivat kaiken happaman leivän ja oli heitä henkensä menetyksen uhalla kielletty syömästä tätä yhdessä pääsiäislampaan kanssa. Samoin tulee myös sen, joka tahtoo omistaa Kristuksen ja olla osallinen hänen suuresta lunastuksestaan, hoitaa vakavasti asiaa, vilpittömästi etsiä vapautusta kaikista synneistä ja vääryyksistä, ei etsiä syntien suvaitsemista, vaan vain anteeksiantamista ja siten myös vapautusta niistä.

Samoin sanoo apostoli toisesta pääsiäistoimituksesta, nimittäin verivihmotuksesta. Hän sanoo: »Käykäämme esiin totisin sydämin täydessä uskon varmuudessa, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä.» Huomaa: totisin sydämin, vakavasti pyrkien tulemaan Herran omaksi ja tahtoen luopua kaikesta, mikä häntä vihoittaa.

[Irene]

KESÄKUUN 22 PÄIVÄNÄ.

Näin on Herra, Herra, Israelin Pyhä sanonut: »Kääntymällä ja alallanne olemalla te autuaiksi tulette, hiljaisuudessa ja toivossa te väkeviksi tulette. Jes. 30:15.

Mikä surkuteltava hätä ja vahinko onkaan, etteivät kaikki ihmiset tiedä, mitä heillä on Kristuksessa, mitä on hänen kuolemassaan tapahtunut! Totta on, että enimmät ovat suruttomia, nukkuvia, kevytmielisiä armon halveksijoita, joiden kadotus on oikeudenmukainen - he tulevat kerran »näkemään, ketä ovat pistäneet», ketä ovat halveksineet. Mutta te, jotka tunnette syntinne ja lain tuomion, mielellänne tahdotte palata Jumalan luo, mutta ette voi ettekä uskalla siksi, että niin paljossa puututte - kuulkaa te! Ei ole ihmeteltävää, että laki ja omatunto teitä tuomitsevat, sillä syntiä ei puutu. Ette saata tehdä, mitä teidän pitäisi, ei edes kyllin katua, ei rukoilla, rakastaa, ei valvoa eikä taistella, vaan kaikki lain vaatima puuttuu teiltä ja lain kieltämä - se kasvaa teissä yltäkylläisenä.

Mutta kuulettehan: kaiken tämän viheliäisen kelvottoman raihnaisuuden on Kristus ottanut kannettavakseen. Kristuksen joka ei synnistä mitään tiennyt, Jumala meidän edestämme teki synniksi - meidän edestämme - tehty synniksi! - jotta me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi. »Kristus on meidät lunastanut lain kirouksesta tullessaan kiroukseksi puolestamme.» Mitä hän tekisi enemmän? Eikö tämä riitä? Kuka tuomitsee sinut nyt, sinä ihminen!

Ei Jumala tuomitse sinua, sillä hän tyytyy täydellisesti siihen, mitä Kristus on tehnyt ja pyytää sinua heti tulemaan. Ei Vapahtaja tuomitse sinua. Hänhän on antanut verensä ja henkensä tehdäkseen sinut autuaaksi ja sanoo: »Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa.» Ei Henki sinua tuomitse, sillä hän kirkastaa vain Kristusta sieluille, kutsuu Karitsan häihin. Kuka siis sinut tuomitsee?

Epäusko sinut tuomitsee, saatana ja paha sydän, jotka sinussa synnyttävät epäuskoa ja tuomitsevat sinut sanoen, ettei Jeesuksen työ ole tarpeeksi. Kauhistu epäuskoa! Sinun on käsketty uskoa. Sinua uhkaa kuolema, jollet usko. Ano siis Jumalalta uskoa äläkä päästä häntä, ennen kuin hän on sydämeesi painanut: On kyllin, iankaikkisesti kyliin, niitä Jeesus on tehnyt ja kärsinyt. Joka viheliäisyydessään on saanut kaikkensa Kristuksessa, on pelastettu, hänellä on usko, hän on kristitty - hänellä on Kristus ja iankaikkinen elämä.

»Niin», sanoo moni, »tiedän kaiken tämän Kristuksesta, pidän sitä myös totena. Mutta en saa siitä mitään voimaa sydämeeni, se ei vaikuta sitä elämää, lohdutusta, rauhaa, iloa ja voimaa, jota sen tulisi.» Niin usea valittaa. Ja tosi on: Usko ei ole joka miehen asia. Monella on tieto Kristuksesta, historiallinen usko, mutta ei ole koskaan maistanut sitä suloista voimaa, mikä totiseen, elävään, omistavaan uskoon sisältyy.

Toiset taas ilmaisevat tällä valituksella vain tunteitten ja suloisten armontuntemusten, Vapahtajan rakkauden ja läsnäolon janoa. Heillä on todellinen usko, heillä on näet Kristuksessa ainoa lohdutuksensa ja tavaransa, kaikkensa kaikessa. He ovat myös uskon kautta saaneet uuden mielen ja osaavat tehdä erotuksen entisen lainalaisuuden aikansa ja nykyisen armon alaisuuden ajan välillä. Mutta he muistavat myös, mitä suloisia tunteita heillä alussa oli ja halajavat nyt niitä jälleen. Heidän olisi kerran mietittävä koko Raamatun puhuvan vain uskosta, uskosta Jeesukseen Kristukseen eikä koskaan tunteista.

Se puhuu uskosta itse sanaan ja riippumisesta siitä sellaisenaan, olkoot tunteet suloiset tai katkerat. Heidän tulisi muistaa, että heidän sentään on asettauduttava hyvän Vapahtajansa tahdon mukaan ja oltava tyytyväisiä, jos hän haluaa kätkeytyä ja koetella heidän uskoaan, kuten hän teki kananealaiselle vaimolle ja johdattaa mieleensä, kuinka sydämellinen ilo Herralle siitä koitui, että vaimo sentään uskoi: »Oi, vaimo! suuri on sinun uskosi, tapahtukoon sinulle tahtosi mukaan.» Niin hän sai myös maistaa ja nähdä, kuinka suloinen Herra oli. Valmistakaamme Vapahtajalle tämä ilo! Hänellä ei ole suurempaa iloa meistä, kuin että uskomme häneen.

Mutta todellinen uskominen, s.o. että kaikessa murheessa omasta itsestämme, kaikessa viheliäisyydessä, synnissä ja kiusauksessa, kuitenkin meidän todellinen lohdutuksemme, kiinnekohtamme, vanhurskautemme ja rauhamme lepäävät Kristuksessa, on aivan välttämätöntä. Saadaksemme tämän voiman sanasta, että Jumala, jolla on uskon lahja kädessään, meille antaisi todellisen ja elävän uskon, siihen erityisesti tarvitsemme, että hiljaa ja yksinkertaisesti tarkkaamme jotakin määrättyä Jumalan sanan kohtaa, jotakin ydinlausetta Kristuksesta, tutkimme sitä hiljaa, syvästi ja vakavuudella. Sillä usko tulee kuulemisesta. Monet menettävät Jumalan armon vain alituisesti kääntämällä ajatuksiaan edestakaisin, vaikkapa hengellisiin asioihin, eivätkä voi hetkeksikään pysyttää katsettaan hiljaa ristiinnaulittuun.

He eivät tahdo uskoa, mitä Raamattu kaikkialla todistaa, että kaikki, kaikki korjautuisi uskon kautta. Sen vuoksi heillä on niin monenmoista huolia, ettei sana koskaan ehdi painua heidän sydämiinsä ja vaikuttaa uskon elämää ja voimaa. Kohisevaa merta eivät auringon kuumimmatkaan säteet voi lämmittää, kun sen sijaan hiljainen vedenpinta pian tuntee sen valon ja lämmön. Niin on laita sydämenkin.

[Irene]

KESÄKUUN 23 PÄIVÄNÄ.

Ja Herra Jumala huusi Aadamia ja sanoi hänelle: »Missä olet?» 1 Moos. 3:9.

Tämä on ensimmäinen Jumalan kutsu syntiselle - tämä on ensimmäinen syntisen herätys parannukseen. Herra alkaa murtamalla hänet. Sillä sanoissa: »Missä olet?» on, kuten Luther huomauttaa, lain ääni omalletunnolle, tai lain sisällys ja tarkoitus saada syntinen vakuutetuksi langenneesta ja onnettomasta tilastaan. Ei yksikään olento ole Herralle näkymätön, vaan kaikki on paljastettua ja ilmeistä hänen silmissään. Kuitenkin Herra huutaa: »Aadam, missä olet? Tällä Herra tahtoo sanoa: »Nyt tulen kysymään sinua. Tule nyt ja vastaa minulle: Mitä on sinusta tullut? Missä on nyt ihana Jumalan kuva, jonka piti vallita maata. ja luuletko, etten näe sinua? Sinä piilottaudut kasvoiltani. mutta mihin aiot lähteä?» Tällainen sisällys oli Herran kysymyksellä. Siksi Aadam kohta tulikin esille ja rupesi puolustamaan itseään.

Katso nyt, tämän kutsuvan äänen, tämän huudon: Missä olet? on jokaisen syntisen Jumalalta kuultava. Tämä ensimmäinen esimerkki koskee kaikkia maailman aikoja ja kaikkia Aadamin lapsia. Ensinnäkin se on isällinen huuto uskoville heidän hairahduttuaan. Jo pienet lapset havaitsevat usein aikaisin, syntiä tehtyään, äänen sisimmässään: Mitä olet tehnyt? Näin niin kauan kuin hyvän Hengen ääntä ei ole hämmennetty eivätkä heidän korvansa kuuroutuneet turhuuden ja himojen kuohuissa.

Mutta olletikin jotakin kaikki uskovat kristityt joka päivä tuntevat - tuon loputtoman huudon: Missä olet? Kun he esim. ovat menettäneet mielenmalttinsa, tehneet syntiä ja hairahtuneet, heti he kuulevat tuskaisan huudon: Missä olet? Mitä olet tehnyt? Tai kun he joutuvat turhiin seuroihin, kun he heikkoudesta, ihmispelosta tai ihmisiä liehakoiden ottavat osaa turhamaiseen puheeseen ja jotenkin, sanoin tai teoin, kieltävät Herransa, heti heihin kohdistuu kuten Pietariin Vapahtajan läpitunkeva katse, joka heidän sisimpäänsä lausuu: Missä olet? Mitä oletkaan tehnyt? Tämä on kaikki Ystävän kolkutusta, jolla hän kehottaa meitä parannukseen. Se on kokemus, jota ei kaikella maailman kullalla voida maksaa. Voi onnetonta kristittyä, joka sisimpäänsä ei enää saa noita katseita, noita huutoja!

Toiseksi tämä on herätyksen huuto hengellisesti kuolleille, jotka elävät Jumalatta maailmassa. Keskellä synnin, turhuuden ja maallisten huvitusten paratiisia se usein huutaa heidän sisimpäänsä: Missä olet? Tilasi ei ole hyvä, tarvitset parannusta, kääntymystä. Kerran käännyttyään Herran puoleen tunnustavat he kauan ja usein kuulleensa tuon huudon ja Herran etsineen heitä. He tunnustavat sen usein häirinneen heidän syntioloaan erityisesti päivän viilentyessä, kun huvit ovat päättyneet. He tulevat yksinäisyyteen tai yön lepoon. Silloin kuuluu heidän sisimpäänsä huuto: Missä olet? Tai heidän kuullessaan sanaa, saarnaa ja ehtoollispöydässä astuessaan Jumalan kasvojen eteen usein ääni huutaa heidän synneistään, heidän tekemättä jääneestä parannuksestaan, kääntymyksen välttämättömyydessä: Missä olet? Aika kuluu, milloin kerrankin teet parannuksen?

Joka ei kokonaisessa kääntymyksessä ole palannut Jumalan luo, tietäköön, että kerran hänen kuitenkin, tahtoo tai ei, on tultava Jumalan kasvojen eteen. Kerran, aikaisemmin tai myöhemmin, ajassa tai iankaikkisuudessa on joka ainoa ihminen kuuleva huudon, joka käy läpi hänen luittensa ja ytimiensä: Missä olet? Mitä olet tehnyt? Sillä mahdotonta on yhdenkään syntisen välttää kaikkivoipaa, pyhää Jumalaa. Älä siis ole varma! Jumala viivyttää ehkä rangaistusta ja vaikenee, niin kuin hän ei ollenkaan näkisi syntejäsi, mutta kerran olet saava kuulla hänen äänensä.

Tämä koskee, kuten sanoimme, kaikkia maailman aikoja ja kaikkia Aadamin lapsia. jokaisen on tultava Herran eteen tilintekoon synneistään ajassa, tai kohtaa hän ne iankaikkisuudessa. Asia on senlaatuinen: Kaikki me olemme syntisiä - tässä ei ole mitään erotusta. Jos meidät sen mukaan tuomittaisiin, ei yksikään liha pelastuisi. Erotus on vain siinä, että muutamat piilottelevat Jumalan edessä, jäävät aina pois eivätkä tule armon ajan ollessa etsimään ja saamaan armoa.

Kristus sanoo: »Tuomio on tämä, että valo on tullut maailmaan, mutta ihmiset rakastivat enemmän pimeyttä kuin valoa. sillä heidän tekonsa olivat pahat.» Jos taas tulemme valoon, teemme Jumalalle tilin synneistämme, niin kaikki korjautuu, vaikkapa olisimme hirmuisimpia synnintekijöitä. Näin sanoo Herra - ja voisimmepa ne sanat sydämiimme painaa: »Niin tulkaa ja katsokaamme, kummalla oikeus on, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, niin ne tulevat lumivalkeiksi. vaikka ne ovat tulipunaisia, niin ne tulevat villan kaltaisiksi.» Niin puhuu Kristus (Matt. 18), että kuninkaan kutsuessa palvelijansa tilille, yksi tuli esille, joka oli velkaa kymmenen tuhatta leiviskää ja sai heti langettuaan maahan rukoilemaan koko velan anteeksi. Näin Herra tahtoo tehdä meille kutsuessaan meitä tilintekoon.

[Irene]

KESÄKUUN 24 PÄIVÄNÄ.

Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee läpi, kunnes erottaa sielun ja hengen, liitokset sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aikeitten tuomitsija. Hepr. 4:12.

Niin kuin terävä veitsi oikein käytettynä tekee suuren hyödyn, mutta väärin käytettynä yhtä suuren vahingon, niin myös Jumalan sana. Se on tuoksu elämästä elämäksi tai haju kuolemasta kuolemaksi. Jumalan sana ei milloinkaan ole voimaton tunkiessaan läpi sydämesi, vaan sillä on joko oma, hyvä, siunausrikas vaikutuksensa tai taas kaikessa vastakkainen. Se on kuin aurinko. Auringon valo on kaikille päivä, olennoille viihtymisen, ilon ja toiminnan väline. mutta yölinnut se vain sokaisee. Auringon lämpö pehmentää vahan, mutta koventaa saven kivikovaksi. Niin erilainen on Jumalan sanan vaikutus.

Esimerkiksi juutalaiset! He olivat tosin sokeita ja kovia ennen Kristuksen tuloakin. Mutta kun hän tuli, kun aurinko oli puolenpäivän korkeudellaan, tuli heidän sokeutensa, kovuutensa ja pahuutensa kauhistuttavaksi. Ja Juudas, pettäjä! Ken oikein tarkkaa hänen tilaansa, hänen täytyy kauhistua. Hän oli yksi kahdestatoista, oli kuullut, nähnyt ja kokenut paljon. Mutta käyttänyt sen väärin, ei ollut oikein kuullut Kristuksen sanaa. Niin on vielä tänä päivänä. Näemmehän, kuinka monet jokapäiväisesti lukemalla osaavat miltei koko Raamatun ulkoa, mutta kuitenkin ovat synnissä ja suruttomuudessa nukkuvia.

Toiset, jotka Juudaan tavoin ovat yhtyneet Kristuksen ja hänen opetuslastensa seuraan, ovat kadottaneet kaiken armon elämän sydämestään, kaiken voiman ja elämäntodistuksen, vaikka he jatkuvasti viljelevät sanaa. Mutta nämä eivät tällöin ole vain niin kuolleita, kuin eivät olisi yhtään Jumalan sanaa kuulleet, vaan vielä seitsemästi pahemmin, kuten Raamattu puhuu. Sellaisia voivat hedelmät olla Jumalan sanan käytöstä, ellei sitä käytetä oikein.

Jos nyt kysytään, mitä merkitsee Jumalan sanan oikea käyttö, niin vastaamme: Siihen vaaditaan vain, että omistat sen Jumalan sanana, sillä pelolla, kuuliaisuudella ja uskolla, jota suuren Jumalan sana vaatii. Jumalan sana vaatii ei vain kuulemista, tietämistä ja käsittämistä, vaan tottelemista, noudattamista ja uskoa. Tee niin etkä joudu häpeään.

On ensimmäinen, yleisin ja vaarallisin väärinkäyttö, jos vain kuulemme saarnaa, vain ymmärryksellä tutkimme Jumalan sanaa ryhtymättä koskaan tekemään sen mukaan. Tämä oli Juudas Iskariotin paatumuksen tie. Sen takia, niin pian kuin katsot, että sinun on jotakin tehtävä, ala heti sitä toteuttaa. niin pian kuin näet jotakin tarvitsevasi, koeta se heti saada! Näet, että sinun tulee luopua jostakin synnistä. Tee se silloin heti! Sillä vain kuulemalla ja jättämällä tekemisen sikseen paadutat sydämesi. Ja koska tämä tapahtuisi, ellei juuri nyt? Mitä Jumalan sana hyödyttää, ellei sitä noudateta? Voit kernaammin lakata sitä lukemasta ja kuulemasta ja kerta kaikkiaan jättäytyä Saatanalle, ellet koskaan aio sitä noudattaa. Ja kuka sitä noudattaa, ellet juuri sinä, joka ajot päästä taivaaseen.

Sepä juuri on kadotuksen tie, kun säästät sanan noudattamisen muille, ja itse kokoat sitä vain muistiisi. Mutta jos sanot, ettet voi tehdä Jumalan tahtoa, niin kysymme: Onko Jumala vaatinut liikaa? Onko hän kohtuuton käskyissään? Eikö ole kohtuullista, että rakastat häntä yli kaiken? Tai että rakastat lähimmäistäsi niin kuin itseäsi? Hän ei vaadi sinulta enempää. Ja oletko niin vakavasti ponnistanut voimasi tehdäksesi Jumalan tahdon? Tai ehkä olet vasta sangen vähän nähnyt vaivaa, vieläpä ollut suruton, kova ja välinpitämätön ja kevytmielisesti antautunut syntiin? Eikö silloin ole kohtuullista, että sinut tuomitaan, kuten Jumalan laki uhkaa?

Jos näin vakavasti ajattelisit ja kuulisit Herran sanaa, alkaisit pian tehdä sen mukaan tai koettaa voimiasi tässä työssä, silloin pian katumattomuuden kopeus murtuisi, sinä heräisit syntiunestasi ja tulisit terveelliseen synnintuntoon, Jumalan mielen mukaiseen murheeseen, joka aikaansaa parannuksen autuuteen.

Ja kun näin hädässäsi ja voimattomuudessasi hyödyttömästi ponnistaisit omia voimiasi, tulisi sinun pakko rukoilla Jumalan Henkeä ja sitten sekä tämän Hengen että omien sisäisten kokemustesi kautta saisit oikean valon Jumalan sanasta, valon ylhäältä. Ilman tätä kokemusta ovat korkeimmin oppineet ja kirjanoppineet kuitenkin umpisokeita hengellisissä asioissa. Ilman Jumalan Henkeä ei Jumalan sanaa koskaan käsitetä. Tästä sanoo Luther: »Kun Jumala antoi meille sanansa, sanoi hän: Minä annan sen kyllä kirjoittaa ja saarnata selvästi ja puhtaasti, mutta kuitenkin toimia niin, että riippuu Hengestäni, kuka sen on käsittävä.» Siksi myös huomaamme, että ne, jotka itse luulevat voivansa käsittää sanan ja ylenkatsovat nöyrtyä Jumalan edessä, saavat jäädä pimeyteen.

Mutta nyt samalla tavalla kuin tulit herätykseen, nimittäin vain kunnioittamalla sanaa Jumalan sanana, samoin tulit myös oikeaan uskoon, kun syntihädässäsi et voinut auttaa itseäsi ja silloin vain kuulit iloisen sanoman ansaitsemattomasta armosta Kristuksessa sillä kunnioituksella, että annoit tämän sanoman merkitä enemmän kuin kaikkien järkesi inttämisten ja vastustusten. Samoin kautta koko elämäsi anna Jumalan sanan vallita järkeäsi, sydäntäsi ja elämääsi. Tässä mielessä rukoile vilpittömästi Jumalan Henkeä aina, kun käyt sitä kuulemaan ja lukemaan ja tiedä, ettet sitä silloin koskaan turhaan, käytä.