David Wilkerson/ lyhyet 3

[Irene]

OHJEEKSI MEILLE

Koko 5. Mooseksen kirja on pelkästään hänen yksi ainoa puheensa ennen kuolemaansa. Tässä puheessaan hän kävi läpi kaikki ne neljäkymmentä vuotta, jotka Israel oli vaeltanut erämaassa. Mooses piti tämän puheen uudelle sukupolvelle.

Siihen aikaan kansa oleskeli Kaades-Barnean luona. Se oli tärkeä paikka heidän historiassaan. He olivat Kanaanin, luvatun maan porteilla, samassa paikassa, jossa heidän isänsä olivat seisoneet kolmekymmentäkahdeksan vuotta aiemmin. Se oli myös paikka, jossa Jumala oli estänyt tuon vanhemman sukupolven pääsemisen Luvattuun Maahan. Heidät kaikki lähetettiin takaisin erämaahan vaeltelemaan siellä, kunnes, kaikki siitä sukupolvesta, paitsi Joosua ja Kaaleb olivat kuolleet.

Nyt Mooses muistutti uutta sukupolvea heidän isiensä tarinasta. Hän halusi heidän tietävän tarkalleen, miksi edellinen sukupolvi oli kuollut epätoivoiseen kapinaan Jumalan silmissä. Mooses kehotti heitä oppimaan vanhempiensa surullisista virheistä, puhuen niistä monin sanoin:

”Te tunnette isienne historian. He olivat kutsuttu, valittu ja Jumalan voitelema kansa. He silti kadottivat näyn. Herra rakasti heitä niin, että kantoi heitä käsivarsillaan jatkuvasti. Silti he uudelleen ja uudelleen valittivat ja nurisivat Häntä vastaan, pahoittaen Hänen mielensä.

”Lopulta Jumalan kärsivällisyys oli lopussa. Hän näki, että he olivat antautuneet epäuskoon eikä ollut mahdollista muuttaa heidän mieltään. Ei mikään Hänen tekemänsä ihme pystynyt vakuuttamaan heitä Hänen uskollisuudestaan ja hyvyydestään. Heidän sydämensä olivat kuin graniittia. Niin Jumala sanoi heille: ’Ei yksikään teistä ole pääsevä Minun luvattuun maahani. Sen sijaan saatte kääntyä ympäri ja mennä takaisin erämaahan’ ”.

Mitkä voimalliset sanat ne olivatkaan! Mooses ei puhunut vain uudelle Israelin sukupolvelle. Hän osoitti sanansa kaikille uskovien sukupolville, jotka tulisivat heidän jälkeensä, mukaan lukien meidät tänään. Niin kuin koko Vanha Testamentti kertoo, se oli kirjoitettu meitä varten: ”Tämä, mikä tapahtui heille, on esikuvallista ja on kirjoitettu varoitukseksi meille, joille maailmanaikojen loppukausi on tullut”(1 Kor.10:11).

[Irene]

PAHIMMAN LAATUINEN RYÖSTÖ

Jaakob varoittaa seurakuntaa: “Myös kieli on tuli, on vääryyden maailma; kieli on se meidän jäsenistämme, joka tahraa koko ruumiin, sytyttää tuleen elämän pyörän, itse syttyen helvetistä”(Jaak.3:6).

Luemme samanlaisen varoituksen Jesajan kirjassa: ”Silloin sinä rukoilet, ja Herra vastaa, sinä huudat, ja hän sanoo: "Katso, tässä minä olen". Jos sinä keskuudestasi poistat ikeen, sormella osoittelun ja vääryyden puhumisen”(Jes.58:9). Vääryys heprean alkukielessä tarkoittaa tässä tylyyttä, epäkunnioitusta, halveksuntaa.

Jesaja lausuu tässä hämmästyttävän asian. Mehän rukoilemme, paastoamme ja tutkimme Jumalan Sanaa, jotta meidät kuultaisiin taivaassa. Herra liittää tähän suuren ”jos”-sanan. Hän sanoo: ”Jos haluat minun kuulevan sinua taivaasta, sinun pitää katsoa sydämeesi. Niin, minä kyllä kuulen sinua, jos lakkaat osoittamasta sormella toisia, jos lakkaat puhumasta heistä epäkunnioittavasti.”

Jumalan silmissä on suuri synti, kun huononnamme toisten mainetta. Niin kuin luemme Sananlaskuista: ”Nimi on kalliimpi suurta rikkautta, suosio hopeata ja kultaa parempi”(San.22:1). Hyvä maine on aarre, jota pitää rakentaa koko ajan huolellisesti. Voin tosi nopeasti tuhota kenen hyvänsä aarteen yhdellä ainoalla halventavalla sanalla suustani.

Emmehän me varastaisi toiselta hänen kultakelloaan tai pankkitiliään. Kuitenkin Jumala sanoo selvästi, että toisen nimen mustaaminen on pahimman laatuista ryöstämistä. Me voimme tehdä sen hyvin salakavalalla tavalla: nostaa syyttävän sormen, kyseenalaista toisen luonteen, panna liikkeelle pikku juoruja. Tosiaankin, tuomittavimmat sanamme ovat: ”Oletko kuullut?”. Pelkkä vihjaus ryöstää ihmiseltä jotakin kallisarvoista. Se saastuttaa myös oman suumme.

[Irene]

VÄHÄINEN HAPATUS

Paavali kysyi Galatian seurakunnalta: ”Te juoksitte hyvin; kuka esti teitä olemasta totuudelle kuuliaisia? Houkutus siihen ei ole hänestä, joka teitä kutsuu. Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan”(Gal.5:7-9).

Paavali viittaa tässä asenteeseen, opilliseen uskoon ja teologiseen kysymykseen. Hän kysyy: ”Mikä teidän elämässänne estää teitä saamasta Kristuksen täyttä siunausta? Vaelsitte niin hyvin ennen. Tiedän, että olette rukoilevia ihmisiä ja teette ahkerasti hyviä töitä, mutta jokin on vialla. En näe teidän kasvavan enää. Sen sijaan olette palanneet luottamaan lihaan. En aisti teistä enää sitä suloista Kristuksen tuoksua, joka teissä oli aiemmin. Varmuutenne, selkeytenne, näkynne ovat kaikki poissa. Jokin estää teitä.

Mikä on vietellyt teidät tähän tilaan? Mikä se onkin, sanon teille, ettei se ole Jumalasta. Aistin teissä hapatuksen, jonkinlaisen kompromissin. Jokin hämärtää teitä, jokin mistä pidätte kiinni. Se panee Herran ristiriitaan teidän kanssanne. Kertokaa, mikä se on?”

Tunnen tänä päivänä niin monia uskovia, jotka olivat kerran valtavasti Jumalan käytössä. Nämä ihmiset olivat hartaita, rukoilevia, uskovia pyhiä. Sitten heille tapahtui jotakin, joka vaikutti heissä esteen kokea enää Kristuksen siunauksen täyteyttä.

Näihin kuuluu paljon tuntemiani seurakuntatyöntekijöitä. Nämä ihmiset näkivät voiton toisensa perään vaeltaessaan Herran kanssa. Jokin sitten hiipi heidän elämäänsä, jonkin kompromissi ja ajan pitkään he solmivat rauhan sen kanssa. Usein tuo estävä hapatus on yksi ainoa helmasynti.

Sellaisille ihmisille Paavali asettaa kysymyksen: “Mitä tapahtui? Mikä estää Kristuksen siunauksen virtaamasta elämässäsi? Mikä hapatus on hiipinyt sisään?”

Paavali päättää tämän kappaleen varoittamalla galatalaisia: ”Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan”(Gal.5:9).

[Irene]

PYHÄ LUOTTAMUS

Juuri luottamuksella Paavali pystyi sanomaan Rooman seurakunnalle: ”Tullessani teidän tykönne tulen Kristuksen täydellinen siunaus mukanani”(Room.15:29). Hänellä oli pyhä luottamus siihen, että hän vaelsi Kristuksen kanssa. Hän väitti: ”Sen tähden minä myös ahkeroitsen, että minulla aina olisi loukkaamaton omatunto Jumalan ja ihmisten edessä”(Ap.t.24:16).

Paavali tarkoitti sanoa: ”Elämäni on kuin avoin kirja. Minulla ei ole yhtään salaista syntiä sydämessäni, eikä Hänellä ole mitään minua vastaan. Hänen siunauksensa on minulla jatkuvana ilmestysvirtana, niin että saarnatessani teille, ette kuule ihmisten sanoja. En tuo esiin kuollutta saarnaa, pelkkää älykästä teologiaa. Te kuulette Jumalan omia sanoja Hänen sydämeltään teille.”

Kristuksen täyteys näet on kaikkea muuta kuin aineellista hyvää. Tietenkin kaikki hyvä terveys ja maalliset menestys on nähtävä Jumalan armollisen käden siunauksina. Paavali puhuu tässä kuitenkin paljon suuremmasta siunauksesta. Kreikan sana, jota hän käyttää siunauksesta, tarkoittaa ”Jumalan kiitosta”.

Lyhyesti sanottuna Kristuksen siunaus tarkoittaa, että elämme sellaista elämää, joka miellyttää Herraa. Se on Pyhän Hengen antamaa sisäistä tietämistä, että Jumala katsoessaan meihin sanoo: ”Olen mielissäni sinusta, poikani ja tyttäreni. Meidän välillämme ei ole mitään, mikä estäisi yhteytemme ja suhteemme.”

Hebrealaiskirjeen kirjoittaja kokoaa Kristuksen siunauksen täyteyden tällä tavalla: ”Mutta rauhan Jumala, joka on kuolleista nostanut hänet, joka iankaikkisen liiton veren kautta on se suuri lammasten paimen, meidän Herramme Jeesuksen, hän tehköön teidät kykeneviksi kaikkeen hyvään, voidaksenne toteuttaa hänen tahtonsa, ja vaikuttakoon teissä sen, mikä on hänelle otollista, Jeesuksen Kristuksen kautta; hänelle kunnia aina ja iankaikkisesti!”(Hebr.13:20- 21).

Minusta on mukavaa olla sellaisten ihmisten keskellä, jotka elävät tällaista Kristus-elämää. Heissä on se tuoksu, että he ovat olleet Jeesuksen kanssa. Niin kuin Paavali, niin nämäkin pyhät ovat taivaallisen tyytymättömiä tähän elämään. Heillä on kaipaus olla Kristuksen läsnäolossa, nälkä saada lisää Hänen läheisyyttään. He puhuvat paljon Jeesuksesta, ja heissä on Hänen rakkautensa ja pyhyytensä tuoksu.

[Irene]

JUMALAN TÄYTEYDELLÄ TÄYTETTYNÄ

”Minä tiedän, että tullessani teidän tykönne tulen Kristuksen täydellinen siunaus mukanani” (Room.15:29). Paavali kirjoitti nämä sanat Roomassa oleville kristityille. Hän kertoi heille: ”En epäile yhtään kohdata teitä, kun tiedän tulevani Kristuksen täysi siunaus mukanani”.

Apostolin sanat tässä viittaavat johonkin, joka jokaisen uskovan täytyy tietää: siihen, että on olemassa eri määriä Kristuksen siunausta. Jotkut uskovat saavat täyden mitan tätä siunausta, mikä on päämäärä. Meidän kaikkien tulisi päästä Herran siunauksen täyteen määrään. Valitettavasti vain toiset uskovat pääsevät osalliseksi Kristuksen siunauksesta ainoastaan vähän.

Kirjeessään efesolaisille Paavali kehottaa jokaista pyrkimään tämän siunauksen täydellisimpään osallisuuteen: ”Mutta itse kullekin meistä on armo annettu Kristuksen lahjan mitan mukaan.., kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään, … ja oppia tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä; että tulisitte täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä” (Ef.4: 7, 13, 3:19).

Huomaa sana ”täyteys” näissä jakeissa. Kreikan sana, jota Paavali tässä käyttää merkitsee ”suorittaa loppuun tehtävä sen täyteen määrään”. Se on se tehtävä, jonka Jumala on antanut meille: pyrkiä saamaan Kristuksen siunaus täydellisenä elämäämme.

Paavali selittää tätä kirjoittaessaan: ”yksi ruumis ja yksi henki,… yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa”(Ef.4:4-6). Lyhyesti sanottuna Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki asuu kaikissa lapsissaan. Jeesus lupasi: "Me tulemme hänen tykönsä ja jäämme hänen tykönsä asumaan”(Joh.14:23). Paavali tekee hyvin selväksi, että meillä on kaikilla sama pääsy Herran tykö. Siksi meillä on myös yhtäläinen mahdollisuus saada Hänen iankaikkinen siunauksensa. Tosiaankin, meidän elämämme tulisi jatkuvasti kasvaa siinä, mitä Paavali nimittää ”Kristuksen siunaukseksi”.

Mieti Kristuksen siunauksen uskomatonta määrää Paavalin elämässä. Tietenkin Paavali tiesi, ettei hän ollut päässyt täydelliseksi. Hän tiesi epäilemättä myös, ettei hänen elämässään ollut mitään estettä Kristuksen siunauksen virtaukselle.

[Irene]

HÄNEN AINOA TOIVONSA

Mykän miehen ainoa toivo oli, että Jeesus parantaisi(Mark.7:31 -35). Hänen piti saada tavata Hänet henkilökohtaisesti.

Huomautan tässä, että tuo mies ei ollut samanlainen, kuin Paavalin kuvaama: ”Sillä aika tulee, jolloin he … kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin”(2 Tim.4:3-4). Eikä tämän miehen ollut niin kuin: ’Jumala on antanut heille uneliaisuuden hengen, silmät, etteivät he näkisi, ja korvat, etteivät he kuulisi, tähän päivään asti" (Room.11:8). Eikä hän ollut niiden kaltainen, joita kuvataan Ap.t.28:27:ssä: ”Sillä paatunut on tämän kansan sydän, ja korvillaan he työläästi kuulevat, ja silmänsä he ovat ummistaneet, että he eivät näkisi silmillään, eivät kuulisi korvillaan”. Eikä hän ollut niiden kaltainen, jotka olivat läsnä Stefanuksen kivittämisessä ja ”tukkivat korvansa”(Ap.t.7:57).

On totta, että tämä mies halusi kuulla. Hän halusi epätoivoisesti tulla parannetuksi. Kuitenkin luemme: ”Ja hänen tykönsä tuotiin kuuro”(Mark.7:32, kursiivi kirjoittajan). Mies ei päässyt Jeesuksen luokse omillaan, vaan hänet piti tuoda. Selvästi hän tiesi, kuka Jeesus oli, ja että Hänellä oli valta parantaa. Pikemminkin tämä mies tiesi, kuinka kommunikoida joko merkkikielellä tai kirjoituksella. Silti hän ei pystynyt kulkemaan yksin. Ei hän ollut tehnyt yritystäkään tulla Jeesuksen luo itse – ”heidän” piti tuoda hänet.

Keitä ”he” olivat tässä jakeessa? Voi aavistaa ainoastaan, että he olivat miehen perhettä tai häntä rakastavia ystäviä, jotka välittivät hänestä tarpeeksi tuodakseen hänet Jeesuksen luo. Uskon, että tässä tilanteessa on paljon samaa kuin nuorten elämässä tänään. He eivät pääse omillaan Jeesuksen luo. Heidän vanhempansa tai heidän ystävänsä, seurakuntaperheen jäsenten pitää tuoda heidät. Meidänkin pitää tuoda lapsemme ja rakkaamme Kristukselle samalla tavoin kuin kuuron miehen vanhempien. Miten? Jokapäiväisen rukouksen kautta.

Siinä on ainoa parantuminen, ainoa toivo, lapsillemme ja rakkaillemme, että he kuulevat totuuden ja tulevat henkilökohtaisesti kohtaamaan Jeesuksen itse. ”Ja he pyysivät häntä panemaan kätensä hänen päälleen”(Mark.7:32).

Alkukielen sana pyysivät tarkoittaa anoa, rukoilla. Nämä vanhemmat kerjäsivät Kristusta: ”Ole hyvä, kosketa poikaamme. Laita kätesi hänen päälleen.”

[Irene]

KOHTI TÖRMÄYSTÄ

Jeesus käski opetuslapsiansa veneeseen, joka joutuisi vaaraan. Raamattu kertoo, että ”hän vaati opetuslapsiansa astumaan venheeseen ”(Matt.14:22). Se kulki kohti vaarallisia vesiä, heittelehti kuin korkki veden päällä. Opetuslapset joutuivat kokemaan ”mini-Titanicin”. Jeesus tiesi sen koko ajan.

Missä Jeesus oli? Hän oli vuorella tähyämässä järvelle, katsomassa opetuslapsiaan ja rukoilemassa, että he kestäisivät koetuksen, jonka Hän tiesi heidän käyvän läpi. Veneretki, myrsky, tyrskyävät aallot, tuuli oli osa tätä Isän suunnittelemaa koetusta. Heidän piti oppia koko elämänsä suurin asia: kuinka tunnistaa Jeesus myrskyssä.
Tähän mennessä opetuslapset olivat oppineet tuntemaan Hänet ihmeiden tekijänä, ihmisenä, joka muutti leivät ja kalat ihmeruoaksi. He tunsivat Hänet syntisten ystävänä, joka toi pelastuksen kaikille koko ihmiskunnassa. He tunsivat Hänet kaikkien tarpeiden täyttäjänä. Hän maksoi jopa heidän veronsa kalan suusta löytyneellä rahalla.

He tunsivat Jeesuksen ”Kristuksena, Jumalan todellisena Poikana”. He tunsivat Hänet opettajana, opettamassa heille, miten rukoilla, antaa anteeksi, sitoa ja päästää. He tunsivat Hänet iankaikkisen elämän sanoina. He tiesivät Hänellä olevan voiman yli kaiken paholaisen työn, mutta he eivät olleet koskaan tunteneet Jeesusta myrskyssä.

Tässä piilee monen ongelman ydin tänä päivänä. Me luotamme Jeesukseen ihmeidentekijänä ja parantajana. Me uskomme Häneen pelastajana ja syntien anteeksi antajana. Me katsomme Häneen kaikkien tarpeidemme tyydyttäjänä. Me uskomme, että hän vie meidät kirkkauteen eräänä päivänä. Yhtäkkiä myrsky lankeaa päällemme, ja näyttää, että kaikki rikkoutuu. Meidän on vaikea nähdä Jeesusta missään lähellä. Emme voi uskoa, että Hän antaa myrskyn tulla opettamaan meille luottamusta. Emme ole koskaan aivan varmoja siitä, että Hän on lähellä, kun tilanne kääntyy oikein hurjaksi.

Opetuslasten oli määrä oppia vain yksi asia tässä myrskyssä, vain yksi. Yksinkertainen asia, ei syvää, mystistä, maata järisyttävää. Jeesus halusi vain, että he luottaisivat häneen Herranaan kaikissa elämän myrskyissä. Hän vain halusi opetuslasten pysyvän rohkeina ja luottavaisina koetuksen pimeimpänäkin hetkenä. Siinä kaikki!

[Irene]

OSALLISET LEIVÄSTÄ

Jeesus sanoi: “Minä olen elämän leipä” (Joh.6:35).

Tämä leipä on se, mikä erottaa meidät Hänen ruumiinsa jäseninä. Meidät on asetettu erilleen muusta ihmiskunnasta, koska me ruokailemme yhdestä leivästä: Jeesuksesta Kristuksesta. ”Me olemme kaikki tuosta yhdestä leivästä osalliset”(1 Kor.10:17).

Jotkut kristityt eivät kuitenkaan halua olla yhteydessä muihin jäseniin ruumiissa. He kyllä ovat yhteydessä Jeesukseen, mutta tahallisesti eristäytyvät muista uskovista. He eivät halua olla tekemisissä ruumiin, ainoastaan Pään kanssa.

Ruumispa ei voi olla olemassa yhtenä jäsenenä. Voitko kuvitella pään, jolla on ainoastaan yksi käsivarsi? Kristuksen ruumis ei voi olla vain pää, jollei siinä ole myös raajoja ja elimiä. Hänen ruumiinsa koostuu monista jäsenistä. Me emme yksinkertaisesti voi olla yhtä Kristuksen kanssa, olematta yhtä Hänen ruumiinsa kanssa.

Me emme näet tarvitse ainoastaan Päätä, vaan koko ruumista. Meidät on kudottu yhteen, ei vain siksi, että tarvitsemme Jeesusta, vaan siksi, että tarvitsemme toinen toisiamme. Paavali lausuu: ” Silmä ei saata sanoa kädelle: ’En tarvitse sinua’, eikä myöskään pää jaloille: ’En tarvitse teitä’ " (1 Kor.12:21).

Huomaa jakeen loppuosa. Ei edes pää voi sanoa jollekin jäsenelle: ”En tarvitse sinua”. Tämä on uskomaton lause. Paavali sanoo tässä: “Kristus ei koskaan sano yhdellekään ruumiinsa jäsenistä: “En tarvitse teitä” Päämme on halukkaasti yhteydessä meidän kaikkien kanssa. Paremminkin Hän sanoo, että olemme kaikki tärkeitä, jopa välttämättömiä, jotta Hänen ruumiinsa toimisi.

Tämä pätee erityisesti niihin, joita on lyöty ja joihin sattuu. Paavali korostaa: ”Päinvastoin ne ruumiin jäsenet, jotka näyttävät olevan heikompia, ovat välttämättömiä”(1 Kor. 12:22). Sitten apostoli lisää: ”Ja ne ruumiin jäsenet, jotka meistä ovat vähemmän kunniakkaita, me verhoamme sitä kunniallisemmin, ja niitä, joita häpeämme, me sitä häveliäämmin peitämme” (1 Kor.12:23). Hän puhuu niistä Kristuksen ruumiin jäsenistä, joita ei huomata, jotka ovat peitossa, tuntemattomia. Jumalan silmissä näillä jäsenillä on suuri kunnia. He ovat lisäksi ehdottoman tärkeitä Hänen ruumiinsa toiminnalle.

Tässä kappaleessa on tärkeitä huomioita meille jokaiselle. Paavali sanoo meille: ”Ei haittaa, kuinka huono itsetunto sinulla on. Saatat ajatella, ettet täytä mittaa uskovana, mutta Herra itse sanoo: ”Minä tarvitsen sinua. Sinä olet yhtä tärkeä jäsen ruumiissani. Olet aivan ehdottoman tärkeä sen toiminnalle.

[Irene]

HÄNEN RUUMIINSA JÄSENIÄ
Apostoli Paavali neuvoo meitä: “Mutta te olette Kristuksen ruumis ja kukin osaltanne hänen jäseniänsä”(1 Kor.12:27). Hän sanoo erityisesti: ”Sillä niin kuin ruumis on yksi ja siinä on monta jäsentä, mutta kaikki ruumiin jäsenet, vaikka niitä on monta, ovat yksi ruumis, niin on Kristuskin”(1 Kor.12:12).

Paavali sanoo meille: ”Katsokaa ruumistanne, Teillä on kädet, jalat, silmät, korvat. Ette ole vain erikseen olevat aivot, joilla ei ole mitään tekemistä muiden ruumin jäsenien kanssa. Samalla tavalla Kristuksen suhteen, Hän ei ole vain pää. Hänellä on ruumis ja me kaikki olemme sen jäseniä”.

Apostoli korostaa: ”Niin me, vaikka meitä on monta, olemme yksi ruumis Kristuksessa, mutta itse kukin olemme toistemme jäseniä”(Room.12:5). Toisin sanoen, me emme ole vain yhteydessä Jeesukseen, päähämme. Me olemme myös toinen toistemme jäseniä. Emme voi itse asiassa olla yhteydessä Häneen olematta yhteydessä veljiimme ja sisariimme Kristuksessa.

Paavali tähtää tähän: ”Siunauksen malja, jonka me siunaamme, eikö se ole osallisuus Kristuksen vereen? Se leipä, jonka murramme, eikö se ole osallisuus Kristuksen ruumiiseen? Koska leipä on yksi, niin me monet olemme yksi ruumis; sillä me olemme kaikki tuosta yhdestä leivästä osalliset”(1 Kor.10:16 -17). Yksinkertaisesti sanottuna saamme nauttia kaikki samaa ruokaa… Kristusta, taivaan mannaa. ”Sillä Jumalan leipä on se, joka tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän" (Joh.6:33).

Jeesus julisti: ”Minä olen elämän leipä;… Minä olen se elävä leipä, joka on tullut alas taivaasta. Jos joku syö tätä leipää, hän elää iankaikkisesti. Ja se leipä, jonka minä annan, on minun lihani, maailman elämän puolesta… joka minua syö, elää minun kauttani”(Joh.6:35, 51, 57). Kuva leivästä tässä on hyvin tärkeä. Herramme sanoo meille: ”Jos tulette Minun luokseni, teidät ravitaan. Te olette liitetyt minuun, ruumiini jäseninä. Siksi te myös saatte voiman elämän virrasta, joka olen Minä”. Todellakin, jokainen Hänen ruumiinsa jäsen saa voimansa yhdestä lähteestä: Kristuksesta, Päästä. Kaikki, mitä tarvitsemme elääksemme voitokasta elämää., virtaa Hänestä meihin.

[Irene]

HERRA KUULEE RUKOUKSEMME

Oletko koskaan kokenut masennusta? Oletko koskaan ollut niin huolissasi ja hämmentynyt, että vietit unettomia öitä? Onko sinulla ollut aikoja, jolloin tunsit kiusausta luopua yrityksestä ja koit, että olit totaalisen epäonnistunut elämässäsi?

En puhu nyt fyysisestä tilasta. En viittaa niihin, jolla on jokin kemiallinen epätasapaino ja mielisairaus. Puhun uskovasta, joka silloin tällöin joutuu taistelemaan ulkoapäin iskevää masennusta vastaan. Heidän tilansa ei usein johdu yhdestä, vaan monista syistä. Joskus heitä lyödään joka puolelta, kunnes ovat niin hakattuja, etteivät näe epätoivonsa tuolle puolen.

Jos tunnet samaistuvasi tähän, silloin psalmi 77 on kirjoitettu sinua varten. Sen tarkoitus on osoittaa tie ulos masennuksesta ja pelosta. Tämän psalmin kirjoitti Aasaf -niminen mies, leeviläinen, israelilaisesta pappissuvusta. Aasaf oli laulaja ja palveli Daavidin asettamana kuoronjohtajana. Hän kirjoitti yksitoista psalmia ja ne ovat niin täynnä hurskaita neuvoja Jumalan kansalle, että minä nimittäisin tätä miestä maallikkosaarnaajaksi.

Aasaf kirjoitti psalmin 77 sen jälkeen, kun hän vaipui hirvittävään masennukseen. Hänen tilansa kävi niin pahaksi, että hän luuli olevansa lohdutuksen ulottumissa: ”Minun sieluni ei lohdutuksesta huoli”(Ps.77:2). Tämä hurskas mies oli sellaisessa epätoivossa, etteivät kenenkään mitkään sanat saaneet häntä pois ahdistuksesta. Aasaf itse ei pystynyt edes puhumaan: ”Minä olen niin levoton, etten voi puhua”(Ps.77:4).

Silti Aasaf rukoili. Me näemme sen tässä samassa psalmissa, kun hän todistaa: ”Minä korotan ääneni Jumalan puoleen ja huudan… että hän minua kuulisi”(Ps.77:1).

Olen varma, että Aasaf oli kuullut hyvin samanlaisen todistuksen Daavidilta psalmissa 34: ”Herran silmät tarkkaavat vanhurskaita ja hänen korvansa heidän huutoansa”(Ps.34:15). Daavid sanoo aiemmin tässä psalmissa: ”Minä etsin Herraa, ja hän vastasi minulle, hän vapahti minut kaikista peljätyksistäni …Tässä on kurja, joka huusi, ja Herra kuuli ja pelasti hänet kaikista hänen ahdistuksistansa”(Ps.34:4, 6).