Miksi?

[Miranda-Irmeli]

Miksi?
Why?
by Dave Hunt
Käännös S. Korhonen
Useimmat vanhemmat ovat turhautuneet (tai huvittuneet) pienen lapsen itsepintaisesta lähes loputtomasti toistuvasta kysymyksestä, ”Miksi?” Jokainen vastausyritys tuo väistämättä uuden: ”Mutta miksi?” Jopa pienet lapset tunnistavat, että kaikelle täytyy olla syy. Hellittämätön ”Miksi” heijastaa vaistomaista etsintää lopulliseksi vastaukseksi, jonka jälkeen ei olisi lisäkysymyksiä. Joidenkin kohdalla tämä luonnollinen uteliaisuus aloittaa Jumalan etsimisen, sen Yhden, joka on luvannut: ”Te etsitte minua ja löydätte minut, kun te etsitte minua kaikesta sydämestänne. (Jer 29:13). Liian usein etsiminen ei kuitenkaan koskaan tapahdu koko sydämestä ja mikä ehkä on alkanut rehellisenä etsimisenä happanee piankin yhdestä tai toisesta epäpätevästä syystä (tekosyystä).

Kun lapset kasvavat isommiksi ja pettymys muuttuu kyynisyydeksi, monet kadottavat mielenkiintonsa elämänsä tärkeimpiin kysymyksiin ja heidän elämänsä pyörii maailmallisten tyhjänpäiväisyyksien ympärillä. Jumalan istuttama sielun hengellinen jano sen Yhden puoleen, joka ”on rakkaus” (1 Jn 4:8) ja joka teki ihmisen itseään varten ja jano sen ”elämän veden” puoleen, jonka yksin Kristus voi antaa (Joh. 4:14; 7:37-39; Ilm. 22:17), ymmärretään väärin ruumiin janoksi jonkin fyysisen puoleen. Minkä pitäisi olla psalmin ”Minun sieluni janoo Jumalaa, elävää Jumalaa” kaiku (Ps 42:2; 84:2), siitä tulee: ”Minä janoan rahaa, seksiä, nautintoa, menestystä, kalliita vaatteita ja hyvää ruokaa”—ja tyhjyys pahenee.

Korkeakoulussa ja yliopistossa luottavaiset opiskelijat ”oppivat,” ettei ole totuutta, ei ehdottomuuksia (absolutes), ei mitään lopullisia vastauksia, kaikki on suhteellista—joten mitä järkeä on missään? Portti iankaikkiseen elämään on liian ahdas heidän maulleen (Psalmin sanat, ”Maistakaa ja katsokaa, kuinka Herra on hyvä” [Ps 34:8] tuntuvat mystisiltä ja järjettömiltä), joten he liittyvät suuriin joukkoihin lavealla tiellä, ”joka vie kadotukseen” (Mt 7:13-14). Elämästä tulee tämänhetkisen lihallisen nautinnon tavoittelua—ja on traagista, että monet seurakunnat ruokkivat tätä tappavaa pakkomiellettä nautintoon ja hauskuuteen. Ne tarjoavat pinnallisen, haasteettoman opetuksen houkutellakseen nuoria ”Kristuksen” tykö.

On vain harvoja (jopa uskovien keskuudessa), jotka paljon ajattelisivat tai vakavasti valmistautuisivat iankaikkisuuteen—niin juuri, iankaikkisuuteen. Mikä tahansa Pyhän Hengen työ (synnin vanhurskauden ja tuomion todeksi näyttäminen – Joh. 16:8) onkaan juurtunut sydämeen, niin sen tukahduttavat ”tämän maailman huoli ja rikkauden viettelys.” Ja mitä vanhemmiksi tullaan (tästä on vain vähän poikkeuksia), sitä liukkaampi on kuolemaan vievä rinne.

On kuitenkin monia pelastumattomia, jotka eivät voi paeta sitä vakavaa tietoisuutta, että tämä lyhyt elämä päättyy aivan liian pian—ja jotka pelkäävät tuonpuoleista. He kaipaavat selkeitä vastauksia vakaviin kysymyksiin, jotka piinaavat heitä pohdinnan hetkinä. He eivät etsi lisää jokapäiväisen elämän täyttäviä tyhjänpäiväisyyksiä, vaan lopullisia vastauksia elämän tärkeimpiin kysymyksiin. Pietari sanoo, että juuri näille ihmisille meidän täytyy aina olla valmiina tekemään selkoa sen toivon ”perustuksesta,” joka meillä on Kristuksessa (1.Piet. 3:15). Herra on johtanut minut monen sellaisen ihmisen tykö, joka usein ovat istunut vieressäni lentokoneessa, tai ajanut taksia, tai... kuka tietää?

Useimmat elämää ja kuolemaa vakavasti ajattelevat ihmiset tietävät, että Jumala on olemassa. Epäileville me voimme todistaa Jumalan olemassaolon nopeasti (ks. TBC, elokuu 2002). Useimmilla ei ole mitään todellista taivastoivoa, joten he katsovat paremmaksi uskoa, että kuolema on loppu. Tämä harhaluulo on helppo karkottaa. Voimme todistaa, että me olemme aineettomia olentoja, jotka jatkuvat ikuisuuteen jopa senjälkeen, kun se fyysinen ruumis, jossa elämme, on laskettu hautaan (ks. TBC, elokuu 2002). Tämä tosiasia, johtaa vakaviin seurauksiin, jotka täytyy kohdata tässä elämässä. Kuoleman jälkeen on selvästi liian myöhäistä, sillä ”ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta senjälkeen tulee tuomio...” (Hepr. 9:27).

Niitä varten, jotka tunnistavat, että hauta ei päätä ihmisen olemassoloa, Saatanalla on muita valheita, kuten hengen eloonjääminen ja jälleensyntyminen—jälleen helppoja torjua (ks.
TBC, syyskuu 1998). Ajatus tuomiosta ja iankaikkisesta rangaistuksesta on useimmista ei-kristityistä (ja jopa monista, jotka sanovat olevansa kristittyjä) kaikkein vaikein hyväksyä. Ja tähän liittyy läheisesti kiperä kysymys, miksi hyvä Jumala sallii syntiä ja kärsimystä. Tässä meidän on pakko olla eri mieltä kalvinismin väitteen kanssa, että kaikki, mitä tapahtuu—jokainen tragedia ja pahuus—on täsmälleen sitä, mitä Jumala tahtoi ikuisuudesta saakka. Tämä käsitys näyttäisi oikeuttavan ateistin valituksen: ”Jos sinun Jumalasi ei voi estää kaikkea kärsimystä ja pahuutta, niin hän on liian heikko Jumalaksi ja jos hän voi eikä estä, niin hän on hirviö, eikä ole luottamuksemme arvoinen.”

Yksinkertainen vastaus on tietysti, että paha ei ole Jumalan syytä, vaan ihmisen, mutta Jumala kyllä sallii pahan. Onko se yhtään parempi, kuin sen aiheuttaminen? On selvää, että siinä on valtava ero. Vain yksi selitys tämän maailman kauhealle tilalle kelpaa omalletunnolle ja sitä julistetaan Raamatussa (tässä jälleen huomaamme olevamme sukset ristissä kalvinistiystäviemme kanssa). Jumala antoi ihmiselle vapaan tahdon, jotta voisimme vapaaehtoisesti ja ymmärryksellä rakastaa Häntä ja toisiamme eikä olla vaiston hallitsemia petoja, tai mikä vielä pahempaa, pelkkiä sätkynukkeja Jumalan vedellessä naruista.

Siten ainoa tapa pahan eliminoimiseksi tästä maailmasta olisi tuhota ihmisrotu, koska, kuten Jeesus sanoi: ”Sillä [ihmisen] sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset...” (Mt. 15:19). Se langettava totuus, että ”Petollinen on sydän [minun sydämeni, sinun sydämesi] ylitse kaiken ja pahanilkinen” (Jer. 17:9) ei ole helppo kohdata. Haluamme syyttää kaikkia muita—piirre, jota psykologia edistää opettamalla, että se ei milloinkaan ole minun vikani, vaan vanhempien, yhteiskunnan, olosuhteiden, ”kovien kokemusten” jne. Ensimmäinen askel kohti parantumista on ottaa syy itsellemme ja vapaaehtoisesti kohdata seuraukset.

Ihminen on siis syntinen ja synti täytyy rangaista. Siinä, mitä Raamattu julistaa, on järkeä ja jokainen omatunto tietää sen: minkä tahansa rangaistuksen laki määrääkään, se täytyy maksaa. Ellei Jumala rankaisisi syntiä, Hän suvaitsisi sitä. Suuri ongelma tämän päivän yhteiskunnassamme on, että rangaistuksen puuttumisen seurauksena vankiloissa on pyöröovet, avioliittolupaukset ovat käyneet merkityksettömiksi ja ne rikotaan tuntematta syyllisyyden tai katumuksen vihlaisua, ilman mitään pelkoa seurauksista ja vähät välittäen toisista, koska omatunto on ”poltinraudalla merkitty” (1.Tim. 4:2). Tämä on se maailma, jonka ihminen on tehnyt. Se ei ole Jumalan luoma maailma.

Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi heijastamaan Jumalan luonnetta, jokaisessa ajatuksessa, sanassa ja teossa. Hänen oli määrä tehdä se kuitenkin tietoisesti ja vapaaehtoisesti eikä robottina, tai vedettävänä leluna. Hänellä oli oltava vapaa tahto, jotta voisi vapaaehtoisesti ja rakkaudessa toteuttaa Jumalan tarkoituksen olemassaololleen.

Aadam ja Eeva päättivät olla tahallaan tottelemattomia Jumalalle siten tuhoten itsensä Jumalan luomuksina. Synti on olemista ”Jumalan kirkkautta vailla” (Room. 3:23). Ei mikään määrä hyviä tekoja tulevaisuudessa voi maksaa synnin tekemistä menneisyydessä. Sen määritelmän perusteella, kuka Hän on, Jumala ei voinut suvaita kapinaa maailmankaikkeudessaan. Hän heitti Aadamin ja Eevan välittömästi ulos idyllisestä paratiisista, jonka oli luonut heitä varten—kuitenkaan ei ilman, että olisi ensin armollisesti ja rakastavasti tarjonnut heille vaihtoehtoa. Heidät ja heidän jälkeläisensä voitaitaisiin tuoda sovintoon Hänen kanssaan, tietysti Hänen ehdoillaan
—tai he voisivat kärsiä ikuisen eron, ei vain paratiisista, vaan myös Hänen pyhästä läsnäolostaan. Heidän ja heidän jälkeläistensä oli tehtävä valinta.

Luotuina yhteyteen Jumalan kanssa, joka oli antanut heille elämän ja joka yksi voi ylläpitää sitä, ero Hänestä oli tietysti kuolemantuomio. Alusta saakka Jumala oli tehnyt sen selväksi. Hän oli antanut Aadamille ja Eevalle mahdollisimman helpon käskyn—sadoista (kenties tuhansista) paratiisin puista heidän tuli pidättyä syömästä hedelmää vain yhdestä. Siinä kaikki, vain yhdestä! Ja Jumala varoitti selvästi: ”sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman." (1.Moos.2:17). Kuolema ei ollut hedelmässä, vaan tottelemattomuudessa.

Jumalalla on säännöt omassa maailmankaikkeudessaan. Ilman fysiikan lakeja maailmankaikkeus olisi (jos olisi edes olemassa) käsittämätön kaaos. Koska ihminen on moraalinen olento, se edellyttää moraalisia sääntöjä ja niiden rikkomisen salliminen rangaistuksetta toisi moraalisen kaaoksen. Näemme tämän pienessä mittakaavassa perheissä, joissa hyvää tarkoittavat, mutta typerän lepsut vanhemmat, kun eivät rankaise lapsiaan johdonmukaisesti joka kerran näiden rikkoessa sääntöjä, kouluttavat heistä kapinallisia. Lapsi oppii nopeasti, että se voi tehdä oman tahtonsa ja kohta tärvelee kaikkien elämän.

Elämä itsessään opettaa meille, kuinka typerää on kysyä, miksi synnistä pitäisi rangaista. Jokainen ymmärtää, miksi näin täytyy olla, myöntää sen sitten, tai ei. Ja juuri tässä me törmäämme vakavaan uskomisen esteeseen monien kohdalla. Raamattu opettaa kiistatta, että synnin rangaistus on iankaikkinen. Jeesus varoitti selvästi helvetistä ja viittasi ”helvetin....tuleen, jota ei milloinkaan sammuteta” (Mk 9:45, KJV: fire that never shall be quenched).

“Miksi?” tulee väistämätön valitus. ”Miksi synnin rangaistuksen pitäisi olla iankaikkinen? Se kuulostaa liian kovalta! Miksi ei Jumala voisi rangaista meitä eripituisilla rangaistuksilla riippuen kunkin synneistä ja sitten antaa meille anteeksi? Miksi Jumala tuomitsisi ketään, edes Hitleriä, iankaikkiseen rangaistukseen? Miksi tulisen järven täytyy olla iankaikkinen?” Vastaus löytyy siitä, kuka Jumala on ja siitä tosiasta, että ”Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen” (1.Moos. 1:27). Harkitkaamme huolellisesti, mitä se merkitsee.

Synnin rangaistus on kuolema. On selvää, että kuolema erottaa elämästä—mutta elämä tulee Jumalasta, joten kuolema erottaa Hänestä, elämän antajasta. Siten syntiselle ei ole mitään muuta parannuskeinoa kuolemaan, kuin tulla puhtaaksi ja pyhäksi Jumalan silmissä ollakseen sovitettu Hänen kanssaan. Vastoin roomalaiskatolista käsitystä synnin puhdistamisesta jonkin kuvitteellisen ”kiirastulen” liekeissä, mikään syntisen rangaistus ei milloinkaan voi puhdistaa häntä hänen synnistään.

Jumala on täydellinen pyhyydessä eikä voi olla yhteydessä syntisten kanssa. Se ei ole menettelytapakysymys—kannustaisiko pehmeä asenne syntiin vai ei. Kysymys on siitä, kuka Jumala on, Hänen olemuksensa luonteesta. Hän ei voi sovitella pahan kanssa, ei tinkiä Sanastaan. Eikö voi? Ei todellakaan voi: ”sillä itseänsä kieltää hän ei saata” (2.Tim. 2:13). Ja siksi synnin rangaistus on ikuinen kuolema—ei tuhoaminen, vaan ero Jumalasta ikuisesti!

Tahallista Jumalan uhmaamista ei voida hyväksyä. Se ei ole kovuutta Jumalan puolelta; se on synnin väistämätön seuraus. Jumalan moraalilain rikkomista ei sallita yhtään enempää kuin fysiikan lakien rikkomista. Seurausta vaatii itse teon luonne ja se Jumala, jota on uhmattu. Painovoimalakia ei voi yht'äkkiä kumota (vain tässä tapauksessa!) henkilöä varten, joka putoaa 50-kerroksisen rakennuksen ylimmästä kerroksesta, putosipa hän vahingossa, hyppäsi, tai työnnettiin.

Jumala on julistanut rangaistuksen synnistä. Jos Hän tinkisi Sanastaan, niin kuinka me voisimme uskoa muutakaan, mitä Hän on sanonut? Johtuen määritelmästä, kuka Jumala on ja synnin luonteesta, synnin rangaistuksen täytyy pysyä voimassa. Ihmiselle ei kuitenkaan ole mahdollista maksaa sitä; vain Kristus saattoi tehdä sen ja myös teki. Todistus siitä, että Hän täysin maksoi rangaistuksen, on, että Hän voitti kuoleman ja nousi haudasta. Ainoa parannuskeino kuolemaan on ylösnousemus. Jeesus sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole" (Joh. 11:25-26).

Kukaan ei ole vielä kokenut kuolemaa sen kauheassa täydellisyydessä ja lopullisuudessa—sen täydellistä eroa Jumalasta, ”tulista järveä...toista kuolemaa” (Ilm.20:14))—ei kukaan paitsi Kristus, joka ”kaikkien edestä maistoi kuolemaa” (Hepr. 2:9). Ei ihme, että kun Hän otti paikkamme Jumalan oikeudenmukaisen tuomion alla, Hän huusi tuskassa ristiltä: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” (Mt 27:46).

Rikas mies helvetissä on säälittävä esimerkki hengellisestä sokeudesta kuolemaa kohtaan. Hän oli tuhlannut elinaikansa yrittäen tyydyttää myötäsyntyistä hengellistä janoaan Jumalan puoleen rikkauksilla ja menestyksellä ja nyt helvetissä hän ei voi paeta tuota traagista harhaa. Hänen fyysinen kielensä on haudassa hänen kuolleen ruumiinsa kanssa, mutta hän kuvittelee sen kuivuneen fyysisestä janosta—ja pyytää Aabrahamia lähettämään Lasaruksen jäähdyttämään hänen ”kieltään sormensa päällä,” jossa on fyysinen vesipisara (Lk 16:24). Kun Jumala tarjosi ”elämän vettä,” hän halveksi sitä ja nyt helvetissä hän ei edes tunnista janonsa luonnetta, tai syytä. Koko elämänsä ajan hän pyrki fyysisesti tyydyttämään hengellistä janoa ja nyt tuo jano palaa ikuisesti sen elämän veden puoleen, jota hän halveksi, kun sitä oli saatavana ”jokaiselle, joka tahtoo” (Ilm. 22:17).

Jeesus sanoi: “Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon” (Joh. 7:37); ja rabbeista Hän sanoi: ”Te ette tahdo tulla minun tyköni, että saisitte elämän” (Joh. 5:40). Fyysinen vesi juomana maistuu niin hyvältä samasta syystä, kuin jano tuntuu niin pahalta: vesi on keskeisen tärkeä fyysiselle ruumiillemme. Niin on, mitä tulee elämän veteen. Se on ehdottoman tärkeä sielun ja hengen elämälle. Tulinen järvi on siten sanoinkuvaamaton polttavan hengellisen janon piina samasta syystä, kuin taivas on nykyisen mielikuvituksemme ylittävä tyydytys.

Se polttava jano, joka ei voi sammua tulisessa järvessä, ei koskaan pääty samasta syystä, kuin sanoinkuvaamaton riemu taivaassa ei lakkaa koko iankaikkisuudessa: ”Ylenpalttisesti on iloa sinun kasvojesi edessä, ihanuutta sinun oikeassa kädessäsi iankaikkisesti” (Ps. 16:11). Jumala teki meidät itseään varten, Hänen rakkauttaan, Hänen iloaan, Hänen kumppanuuttaan varten. Olla erotettu Hänestä kuolemassa merkitsee loputonta piinaa sen vuoksi, mitä lunastetut kokevat taivaassa.

Kunpa täysin heräisimme tässä elämässä totuudelle ikuisesta perinnöstämme, jotta voisimme rakastaa ja kiittää Herraamme, kuten meidän pitäisi odottamatta taivaaseen pääsyä sen tekemiseksi. Ja saakoon Jumala käyttää meitä herättämään monia pelastumattomia tulemaan Kristuksen tykö ja juomaan elämän vettä, kun heillä vielä tilaisuus.

—Dave Hunt
07/04
TR116