Tuhkasta nousee aamu

Hiljaa

Hiljaa, ystävät, hiljaa
siellä vaeltakaa,
Missä suru ja murhe
portille kolkuttaa,
missä taakkojen alle
uupuvat sydämet,
missä itkien käyvät
vaivatut ihmiset!
Ken on tuskien tuttu,
kyllä hän tietävi sen:
siipehen satutettu
arka on lintunen.
Yhtä se toivoo, pyytää:
paikka jos pieni ois,
minne tuulilta maailman
turvaan paeta vois.
Älkää ankarin käsin
sattuko sydämeen,
jonka harpussa soivat
sävelet särkyneen.
Jollet sa ruokoa maasta
korjata turvaan vois,
jätä se Mestarin huomaan,
väisty vaieten pois!
Ei ole helppoa kantaa
ristiä ihmisen.
Työläs on kuormien alla
kulkea nauraen.
Siksi, ystävät, hiljaa
siellä vaeltakaa,
missä elämän murhe
portille kolkuttaa!
Vilho Rantanen