Jeesus on Herra/ Helmikuu

[Irene]

11.3
Kun sielu on iloinen, on helppo laulaa. Minäkin teen niin. Laulamalla ilmaisemme tunteemme. Laulu soljuu aivan itsestään, tuntuu, ettei sillä ole rajoja. Mutta kun murheen päivä koittaa, en jaksa laulaa, ilo on kadonnut. On ihmisiä, jotka muistavat laulaneensa viimeksi innostuneesti lapsena. Onko elämän vastus ollut liian kova, ovatko läheiset ihmiset runnelleet lauluhalun? Vai onko kiire tehnyt laulusta merkityksettömän lapsuuden muiston? En kuullut koskaan isäni laulavan, hän sanoi, ettei hänellä ollut lauluääntä.
Joskus eksyn väsähtäneiden veikkojen seurakuntaan, ilmapiiri on apea, kuollut henki leijuu kokouksen yllä. Tärkein ajatus onkin, koska juhla loppuu. Laulu tuntuu väkinäiseltä, siitä puuttuu ilo. Illan parasta antia lienevät kahvi ja leivonnaiset?
Kun Jeesuksen Henki koskettaa ihmistä, tulee hän iloiseksi. Jumalan ylistys on luonnollinen seuraus siitä, että Herra on läsnä. Kun Kristuksen elämä virtaa ihmiseen, kuollut alkaa elää. ”Kun Mooses seuraavana päivänä meni lain majaan, niin katso, Aaronin sauva, joka oli siinä Leevin sukukunnan puolesta, oli alkanut versoa, siihen oli ilmestynyt silmuja, puhjennut kukkia ja kasvanut kypsiä manteleita” 4.Moos.17:8. Halleluja! Jumala oli tehnyt ihmeen Oli ilon ja kiitoksen aika, laulun aika. Kuiva keppi oli tullut hedelmälliseksi.
Mutta mikähän siinäkin on, että yleensä ilon laulun löytävät lapset, vammaiset, sairaat, köyhät, yksinkertaiset, kouluttamattomat ja tavalliset ihmiset? Vapahtaja on ennenkin tullut syntisten taloihin, surkeiden, toivottomien luona on hänelle tilausta.
On Jumalalle kunniaksi, kun kansa laulaa iloisesti Jeesuksesta. Herramme on sen arvoinen. Hän on koko elämämme arvoinen, hän on ostanut meidät verellään. Vain Jeesus on suuri, ihmeellinen, väkevä ja kaiken hallitseva, muut ovat mitättömiä. Hän on varjelijamme, johdattajamme, hän on valmistanut meille taivaspaikan. Suuri on hänen kirkkautensa, joka valaisee pimeää sydäntä, murtunutta mieltä. Valtava on hänen huolenpitonsa, jolla hän omiaan hoitaa joka päivä. Hän on laulun, ilolaulun arvoinen.
Jumalan edessä olemme ihmisinä kuin Aaronin kuiva sauva, kuolleita, mitättömiä, ilottomia, valottomia, rakkaudettomia ja ilman uskoa. Mutta Jeesuksen kosketus synnyttää meissä uuden elämän, kukat ja hedelmät, niin että muutkin näkevät sen.
Halleluja, Jeesus, sinulle!

[Irene]

12.2.

Olemme yrittäneet perheenä auttaa joitakin ihmisiä heidän ongelmissaan. Vuosia kestäneet vaikeudet näyttävät ylivoimaisilta. Olisi helpompi nostaa kädet ylös ja antautua, nämä ongelmaasiat tuntuvat siksi suurilta. Yleensä ongelmat saavat muotonsa rahan, lähimmäisen tai terveyden puutteena. Mutta pian paljastuu, että kyse on vain kulisseista, vika on syvemmällä. Joskus vikaa ei saada korjattua, sillä autettava sanelee auttamisen ehdot.
Ilmeisesti on niin, että monetkaan ihmiset eivät halua, että heidän asiansa korjaantuisivat, sillä he ilmoittavat niin selvästi avunsaannin ehtonsa, aikataulunsa ja paikkansa? Tämä tulee ilmi, kun puhumme uskonasioista. Ihminen kertoo niitä näitä, eikä hän halua suostua Jumalan tahtoon eikä tehdä parannusta synneistään. Muuten Jumalan kyllä pitäisi auttaa. Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen haluaa käyttää Jumalaa hyväksi, ottaa vain hyödyn, mutta ei antautua Herralle. Hän ottaisi rahat ja siunaukset, mutta ei esimerkiksi uhraisi elämäänsä Kristukselle.
Ihmisen ongelmien takana on sielunpelastuksen puute, joka ilmenee rauhattomuutena. ”Rauhan tietä he eivät tunne, oikeutta ei ole heidän askeleissansa; polkunsa he tekevät mutkaisiksi, ei kukaan, joka niitä käy, tunne rauhaa” Jes.59:8. Tästä seuraa, että yritti ihminen kulkea miten vain, hän tekee jatkuvasti mutkia, kulkee ympyrää ja kaatuilee vähän väliä. Näitä on maailma täynnä.
Uskova on ainoa viisas maailmassa ja hänen pitäisi tarjota Kristuksen viisaus lähimmäiselleen. Jos taas viisaus ei kelpaa, jatkaa toinen vanhaa kurjaa elämäänsä ja valittaa jatkuvasti. Siinä tilassa riittävät vielä rahat, ruoka ja vaatteet; joku on tyytyväinen kaljapullosta ja makkarasta, lottokupongista ja puhelimesta. Mutta Jumalan työn alla saattaa kurja kulkija kypsyä ja eräänä päivänä hän kääntyy Jeesuksen puoleen. Silloin tulee tärkein apu, joka on kaikkein suurin ja parhain.
Näet, Herra, kuinka ihmiselämä onkaan usein tuskallista. Pelasta ne, joilla on paljon ongelmia, sairauksia, syntejä ja vaivoja.

[Irene]

13.2.
Jumalan luo tullaan edelleenkin ahtaasta portista ja kaitaa tietä, eikä muutoksia ole luvassa. Joka tekee taivaan tien helpoksi ja kevyeksi ei tunne Jumalaa eikä hänen sanaansa. Tunnen muutamia ihmisiä, jotka ovat saaneet oppia tuntemaan Kristuksen hänen hyvyytensä kautta. Mutta kyllä heidänkin on ollut opeteltava kulkemaan ristin korkeakouluun, mikäli haluavat taivaaseen.
Olimme vaimoni kanssa kesällä kirkossa. Siellä oli mies, jonka elämänhalu oli hiipunut olemattomiin. Hän näytti synkältä ja onnettomalta. Keskusteltuamme selvisi, että päällisin puolin hänen asiansa olivat kohdallaan aivan hyvin, riittävän hyvin. Mutta murhe johtui siitä, että mies ei tuntenut Jeesusta. Juttelimme. Iloitsin, sillä hän halusi tulla uskoon. Rukoilimme yhdessä. Mies lähti kotiinsa, toivotimme hänelle Jumalan siunausta taivaan tien ensiaskelissa.
Ellei murhe ja ahdistus, vaiva ja kärsimys, onnettomuus ja sairaus, sota ja nälkä, köyhyys ja alastomuus kohtaa ihmistä, ei hän ole juurikaan kiinnostunut Jumalasta. Muodon vuoksi hän voi käydä kirkossa, mutta parannuksesta hän ei tahdo mitään tietää. Silloin Jumalisuus jää vain ulkoiseksi tapojen noudattamiseksi, siitä tulee pelkkää moraalia ja eettisiä näkemyksiä.
Mutta Jumala on hyvä, vain hän ja siksi hän tekee kaikkensa saadakseen asetettua ihmisen eteensä huonona. Toisaalta, ihminen kauhistuu tätä paikkaa, eikä haluaisi millään tulla tuommoiseksi. Onhan se aivan hirveää, kun Pyhä Henki näyttää ihmiselle hänen salaisimmatkin syntinsä, hänen viheliäisimmätkin ajatuksensa, osoittaa väärät ja itsekkäät motiivit, paljastaa omanjumalisuuden, itseriittoisuuden, valheellisuuden, ahneuden ja Jumalan lain rikkomiset.
Myöhemmin ihminen saa kristittynä lisää syvyyttä pimeyteensä, kun Jumala näyttää hänelle, että kristitty on laiska, etuilija, lahkohenkinen, fariseus, opinkiivailija, nautinnonhaluinen, vilpillinen, nuukailija, rahanahne, itsekäs, hekumoitsija, itserakas, juonittelija, riitelijä, jne. Uskontien alussa hän ei tällaisia asioita vielä tajunnut olevan olemassakaan. Kristityn lapsen kehittyminen aikuiseksi on elämää ja kasvua. Joskus tuntuu siltä, että suurin osa meistä kristityistä on aina lapsia rakkaudessa ja uskossa. Johtajat pitävät tällaisesta lammaslaumasta, sillä niitä on helppo johtaa.
Mutta onneksi Jumalalla on edelleen kaksi osoitetta: kotiosoite ja työosoite. Sillä hän sanoo itsestään: ”Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä ja niitten tykönä, joilla on särjetty ja nöyrä henki, että minä virvoittaisin nöyrien hengen ja saattaisin särjettyjen sydämet eläviksi” Jes.57:15. Jumalan työn alla ihminen kypsyy Isän tahtoon. Siinä ihminen joutuu käymään monet kamppailut ja itkut. Toisten kanssa on vaikeaa, itsensä kanssa vielä vaikeampaa. Mutta vain tällä tavoin Jumala saa nujerrettua perkeleen parhaimman liittolaisen, kristityssä asuvan vanhan ihmisen, vanhan luonnon. Oikotietä onneen ei ole.
Mutta yllättävää onkin, että silloin armo maistuu hyvältä juuri silloin.
Kiitos, Herra, että armahdit minut.

[Irene]

14.2.
Avioliitto on muuttanut merkitystään vuosisatojen aikana vallitsevasta kulttuurista ja kristillisyyden väristä ja voimasta riippuen. Kuitenkin on voitu nähdä sama ilmiö kautta aikojen: milloin avioliitto on turhennettu, aliarvostettu tai häväisty, on yhteisössä ollut pian paljon ongelmia. Jumala on säätänyt avioliiton miehelle ja naiselle yhteiselämän muodoksi. Jos siis joku rikkoo tätä määräystä vastaan, rikkoo Jumalaa vastaan.
Aviorikos on sama kuin huorinteko. Silloin ao. ihminen ottaa ihmissuhde vallan omiin käsiinsä ja hyökkää toisen aviopuolison kimppuun tai harrastaa avioliiton ulkopuolisia sukupuolisuhteita. Tämä kulttuuri tuntuu olevan selvää, siihen on saatavana runsaasti oppimateriaalia tiedotusvälineissä.
Jeesus sanoi aikanaan: "Tämä paha ja avionrikkoja sukupolvi tavoittelee merkkiä, mutta sille ei anneta muuta merkkiä kuin profeetta Joonaan merkki” Matt.12:39. Emme ole oppineet mitään, nykyajan kirkkoa vaivaa voimakkaasti sama avionrikkoja-tauti. Se ilmenee kahdenlaisena: ajallisena ja hengellisenä.
Avioliiton voi rikkoa, vaikkei ihminen koskaan eroa avio-liitosta, tai muuta erilleen, tai mene kenenkään muun kanssa. Sillä syvimmältään avioliiton rikkominen tapahtuu aina, kun ihminen hylkää puolisonsa sydämessään. Siinä rakkaus kuolee. Sisäisen hylkäämisen jälkeenkin ihminen voi olla vielä jatkuvassa kanssakäymisessä puolisonsa kanssa, syödä, saunoa ja maata, mutta ei rakastaa.
Hengellinen avioliiton rikkominen tapahtuu silloin, kun uskova luopuu Kristuksesta. Tästä on esikuvia VT:ssa, esim. Hes. 16:32. Hyvin alkanut uskovan elämä hiipuu syntiin ja maailmanviettelyksiin. Usein kristitty elää vielä pitkään varsin kaksinaamaista elämää, hän harrastaa ulkoisesti jumalisia asioita, mutta hänen sydämensä on jo aikoja sitten kuollut Herralle. Hän ei kuule Kristuksen ääntä, hän paatuu ja menee menojaan. Ulkoisesti hän pyrkii säilyttämään Jumalan kunnioituksen ja hieman kristillisiä tapoja (joulukirkko ja kesäjuhlat), mutta todellisuudessa hän on valkeaksi kalkittu hauta, joka on täynnä ryöstöä ja hillittömyyttä.
Pieni parannus ei enää riitä. Kirkossa pitäisi järjestää avioliiton rikkojien parannuspäivät, jolloin luettaisiin, mitä Raamattu sanoo näistä asioista ja julistettaisiin kaikille katuville synnit anteeksi.
Hyvä Jumala, anna meille anteeksi syntimme.

[Irene]

15.2.
Olen omistanut muutaman talon elämäni aikana, jokusen auton, kodinkoneita ja perunamaan. En ole koskaan ollut kovin materialistinen, kuitenkin olen joskus huomannut, että sellaisetkin asiat ovat joskus kiusanneet minua. Minulla ei ole koskaan ollut erityistä asemaa tai koulutusta, olen ollut vain tällainen tasamaan hiihtäjä. Mutta joskus olen huomannut, että ihmiskunnia on minussakin syvään juurtunut ominaisuus, josta ei tahdo päästä eroon.
Kun kristitty panee vaakaan kaiken sen, mikä on hänelle tärkeää ja luopuu siitä Kristuksen tähden, toteutuu Jumalan sana: ”Mutta mikä minulle oli voitto, sen minä olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi. Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana että voittaisin omakseni Kristuksen” Fil.3:7-8. Uskovan elämä on alituista luopumista ja toisaalta alituista omistamista, luopumista huonosta ja hyvän valitsemista, luopumista itsestä ja Kristuksen valitsemista.
Kun mittaan asioita ja esineitä järkeni valolla, ne tuntuvat kovin arvokkailta ja tarpeellisilta. Mutta kun katson niitä Jeesus valossa, ne ovat täysin toisarvoisia, jopa tappiota ja roskaa. Jeesus on kallis ja hänen tuntemisensa elämän kallein asia. Se, mitä olen ennen arvostanut on arvotonta kuin kaatopaikkakuorma. Se, mihin ennen panin kaiken voimani ja kaikki rahani, on pelkkää jätettä ja sontaa.
Jeesuksen rinnalla menetyksetkin ovat voittoja. Olen menettänyt työn, asunnon, ihmissuhteita, kunnian, menestyksen, selvää rahaa, etuja, vapauden. Mutta annan sen mennä, että voittaisin omakseni Jeesuksen Kristuksen. Kaikki tuo on roskaa Vapahtajan rinnalla, enkä pidä sitä edes mainitsemisen arvoisena. Haluan olla Jeesuksen, Lunastajani, kanssa ikuisesti, vaikka heti tästä paikasta.
Jos näet, Jeesus, että jokin tulee erottamaan sinut minusta, niin ota se pois ja hävitä se elämästäni. Sinä olet kunniani ja elämäni.

[Irene]

16.2.
Piti asentaa eräänä päivänä palovaroitin kodin kattoon, se kun tuli pakolliseksi. Suomessa oli ollut monia kuolemaan johtaneita tulipaloja aivan uusissa taloissakin. Siksi viranomaiset ovat tiukentaneet määräyksiä. En pitänyt koko vehkeestä, mutta kukapa sitä pitäisi hälyttimestä, jossa oli paha ääni. Kerran pidimme rukoushetkeä eräässä ystäväkodissa, kun palovaroitin pärähti kesken hiljentymisen huutamaan. Se oli aivan kynttilän yläpuolella. Rukoilijat pelästyivät, tuli herätys seurakuntaan.
Herätys on hengellinen palovaroitin ja Evankeliumi on maailman paras palovakuutus, se nimittäin auttaa vielä kuoleman jälkeenkin ja takaa ikuisen turvan.
Maailma vastustaa sanomaa Jeesuksesta, ja hukkuu sen tähden kerran tulessa ikuisesti. Tämän tähden Herra on lähettänyt palvelijansa viemään ihmisille pelastuksen sanomaa. ”Niin he noudattivat hänen neuvoansa. Ja he kutsuivat apostolit sisään ja pieksättivät heitä ja kielsivät heitä puhumasta Jeesuksen nimeen ja päästivät heidät menemään” Apt.5:40. Seuraukset ovat sitten tällaiset: Toiset tarkoittavat hyvää ja kehottavat ottamaan palovakuutuksen, toiset hylkäävät tarjouksen.
Jeesukseen liitettynä kristitty on kuin oksa viinipuussa, mutta erilleen joutuneena hän kuivettuu ja hänet pannaan toisten kuivien oksien joukkoon ja heidät poltetaan sammumattomassa tulessa. Jeesuksen vastustajat tuhoutuvat kaikki. Niihin kuuluvat Raamatun väärentäjät, uskovien vainoojat, Jeesuksen kiduttajat ja tappajat, Jumalan pilkkaajat ja välinpitämättömät, jotka teoillaan ja asenteellaan kieltävät Jeesuksen.
On aika asettaa joka paikkaan palovaroittimia, kirkkoihin, koteihin, kouluihin, työpaikoille, kahvikeskusteluihin, lomamatkoille, vapaa-ajanasuntoihin, kulkuneuvoihin, jne.
Tämän huomioiden kristitty haluaa pysyä elävässä suhteessa Kristukseen, sillä Jeesuksen uskova ei huku koskaan, ei häviä, ei joudu kadotukseen. Häntä ei myöskään tuomita synneistään, koska Jeesus on suorittanut maksun hänen veloistaan. Jeesukseen uskovan etu on kulkea Herransa viitoittama tie, kaita tie täällä alhaalla ja sitten kerran periä taivaan ihanuus.
Kiitos, Jeesus, että pelastat minut tulevasta tulesta.

[Irene]

17.2.
Uutisissa kerrottiin, että Norjassa oli vuokrattu eräs lähetyskirkko talviolympialaisten ajaksi ravintolaksi. Olikohan seurakunta rukoillut Herran johdatusta asioiden kulkuun, vai liekö koko lähetys loppunut paikkakunnalta? Hyvä alku oli kariutunut, pakkaskeli muuttunut suojaksi, herätys muuttunut liikkeeksi, uskovat muuttuneet epäuskoisiksi, Jumalan nimi jäänyt vain alttarisyvennykseen, se ei päässyt enää sydämeen saakka. Ja niin viina virtasi pyhässä paikassa.
Uskon tunnustuksen keskus on Jeesus, Jumalan Poika, jonka uskova tuntee. ”Joka tunnustaa, että Jeesus on Jumalan Poika, hänessä Jumala pysyy, ja hän Jumalassa. Ja me olemme oppineet tuntemaan ja me uskomme sen rakkauden, mikä Jumalalla on meihin. Jumala on rakkaus, ja joka pysyy rakkaudessa, se pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä” 1.Joh.4:15-16. Jos Jumala katoaa, Jeesuskin katoaa ja hänen myötänsä myös rakkaus.
Uskovaisuutta hoidetaan yksinkertaisella tavalla kiinnittymällä lujasti Kristukseen. Usko kasvaa Jeesuksen tuntemisesta, kun uskova saa tuntea Vapahtajan erityistä rakkautta itseään kohtaan. Rakkauskin on uskon asia, eikä se tunnu useinkaan juuri miltään. Mutta sanaa lukiessaan ja kuullessaan julistettavan uskova vakuuttuu siitä ja se lujittaa hänen Jumala suhdettaan.
Jos Jeesus katoaa, uskokin katoaa ja jäljelle jää vain kirkonmenoa, käsikirjarukouksia ja laatikollinen tilastoita. Piispa pitää tarkastuksiaan ja seurakuntien väki pokkuroi hänelle. Mutta Jeesus saattaa olla jo aikaa päiviä sitten potkaistu pihalle, herrat ovat tulleet Herran tilalle. Ei ihme, jos norjalaisessa kirkossa myydään kaljaa ja väkeviä?
Voimme vain ajatella, mikä siunaus olisikaan ollut tuosta pienestä lähetyskirkosta suurelle urheilujuhlalle, jos siellä olisi pidetty joka päivä ainakin yksi herätyskokous ja rukouspalvelu halukkaille. Silloin tuo pieni yhteisö olisi voinut rohkeasti tunnustaa Jeesuksensa maailman edessä ja monet syntiset olisivat kohdanneet Jumalan rakkauden.
Herra Jeesus, sinun nimesi on suuri, kaikkein suurin, tulkoon se koko maailman tietoon, jokaisen ihmisen, että he pelastuisivat.

[Irene]

18.2.
Kodin kalustus, kirjahylly ja ystäväpiiri kertovat käyttäjänsä mieltymyksen, arvomaailman ja Jumalasuhteen. Uskovilla on tapana pitää kodeissaan kaikenlaista kristillistä kirjallisuutta, rekvisiittaa, Jeesuksen kuvia, Raamatun lauseita, enkelipatsaita. Muissa uskonnoissa on erilaiset välikappaleet ja he palvelevat niiden kautta jumaliansa. Kristillisyys ei tarvitse mitään välikappaleita, pelastumme yksin armosta, uskosta ja Kristuksen kautta.
Uskonnollisten esineiden ongelma on siinä, että niistä saataa tulla Jumalan korvike ihmiselle. Usko taas syntyy Jumalan sanan ja Hengen vaikutuksesta kirkastamalla ihmiselle Kristuksen arvon. Usko löytää sukulaissielut Jeesukseen uskovista Jumalan ohjauksessa. Jolle riittää uskonto, hänelle riittävät ihmiset ja tämä maailma. Joka etsii pelastavaa uskoa, pyrkii taivaaseen.
Uskonnolla on aina kannattajansa, jotka voimakkaasti ja väkivaltaisesti vievät aatettaan eteenpäin. Uskonto kykenee synnyttämään vain uskontoa. Siksi se on niin ihmiskeskeistä. ”He tuntevat minut jo entuudestaan, jos tahtovat sen todistaa, että minä meidän uskontomme ankarimman lahkon mukaan olen elänyt fariseuksena.… Luulin minäkin, että minun tuli paljon taistella Jeesuksen, Nasaretilaisen, nimeä vastaan” Apt.26:6,9.
Uskonnon tuntee siitä, että se palvelee Jumalaa ilman Jeesusta, jopa taistelee Jeesusta vastaan. Jeesus tuli tuomaan pelastuksen välikappaleeksi uskon, joka ei ole materiaa vaan uusi sisäinen elämä. Kun sitten silmät avautuvat, niin ihminen voi todistaa kääntymyksensä jälkeen tyhmyytensä, pimeytensä ja miten hän olikaan ollut täysin toisten vietävissä ja valheen vallassa. Aikansa riittää ankara lahko ja suoritususkonto, mutta kerran tulee eteen suuri sokeus ja armon tarve.
Kun Jeesus tuo valon ihmiselle, hän näkee olleensa siihen asti pilkkopimeässä. Siitä seuraa, että hän yrittää herätellä toisiakin pois pimeydestä Jeesuksen seuraan.
Auta minua, Jeesus, luulosta, uskonnosta ja ihmisjärjen palvonnasta Jumalan rakkauteen, kristityn iloon, Jumalan lapsen rauhaan ja pelastavaan uskoon.

[Irene]

19.2.
Nykyään puhutaan paljon todellisuudesta, vaikka sillä ei sitä todellisuudessa tarkoiteta. On televisiotodellisuus, tietokonetodellisuus, virtuaalitodellisuus, mainostodellisuus, jne. Ihmiselle luodaan mielikuvia, joissa hän voi olla kuolematon sankari, tavoiteltu kuuluisuus, kaikesta selviävä superihminen. Mutta suurin osa näistä on aistiharhaa, silmänlumetta, valhetta ja sumua, joka haihtuu kuin aamuuni ja alkaa arki.
Todellisuusmitalin toinen puoli on hapettuneen homeinen; ihminen on hyvin yksinäinen vaikeuksiensa, syntitottumuksiensa ja sairauksiensa kanssa. Ystävyys riittää valitettavan usein siihen asti, kuin läheisestä saa jotakin hyötyä. Kun ystävyys vaatii uhrauksia, siihen pannaan helposti piste. Kurjuus kasvaa ja eriarvoisuus suurenee, vahvat sortavat heikkoja, isommat kiusaavat pienempiään, jättiläiset syövät kääpiöt.
Kuvittelutodellisuus on kermakakku, läsnäoleva todellisuus on hapankorppu.
Jeesuksen ympärillä oli ja on aina hyörinää ja vipinää. Ihmiset tulivat ja tulevat kyselemään elämän tietä ja piru yrittää aina kaikin tavoin estää etsinnän. ”Niin Jeesus sanoi niille juutalaisille, jotka uskoivat häneen: ’Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani; ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi’” Joh.8:31-32. Jeesuksen ystävyys ei ole ostettavissa, siihen päästään vain todellisen parannuksen, katumuksen ja uskon kautta.
Totuus on Jumalan sana ja siinä pysyminen on totuudessa elämistä. Se oli kova paikka aikoinaan niille juutalaisille, jotka yrittivät irrottautua ympäristön kuristusotteesta. Eikä se ole helpompaa suomalaisillekaan. Uskoon aikovalla on aina kymmenen arvostelijaa ja korkeintaan yksi kannustaja. Niin ollen on vapauden hinta kallis ja totuuden jäljittäminen totista puuhaa.
Rovasti Brofeldt varoitti aikoinaan seurakuntalaisiaan: - Elekee työ hyvät iisalamelaeset luulko kepuljkonstilla taevaasee piäsevännö. Niin, että ei muuta kuin anomaan, etsimään ja kolkuttamaan Kristuksen luokse.
Sinä Jeesus olet minulle tie, totuus ja elämä.

[Irene]

20.2.
On ollut ilo tutustua elämän aikana moniin uskoviin, toisiin, jotka ovat olleet nimekkäitä, toisiin vähemmän tunnettuihin. Monet heistä ovat jo kuolleet, jäljellä on kuva albumin lehdellä, lehtileike tai nimi vanhassa puhelinmuistiossa. Joskus pysähdyn muistelemaan heitä, mitä he sanoivat, mitä tekivät, millainen ilme, nauru tai itku heillä olikaan ollut. Kaipaan heitä, monia heistä. Ajattelen, etten ehkä osannut arvostaa heitä kylliksi aikanaan, ehkä en antanut heille riittävästi itseäni, aikaani tai varojani?
Luen kuolleen ystäväni tekstiä, runoja, kirjeitä, viestejä, henkilökohtaisia sanoja. Ei siinä puhu pyhimys, vain tavallinen ihminen. Mutta tarkemmin luettuani huomaan, että kuollut on ollut täynnä Jumalan viisautta. Sanat eivät olekaan vain suomea, vaan niissä on taivaan ääni. Aivan kuin kuollut vinkkaisi kädellään minulle, että kulkisin hänen perässään kaitaa ristin tietä päämääränä taivas. Ja minähän menen.
Joskus kuuntelen kasetilta tuntemani ystävän puhetta tai saarnaa. Tuntuu kuin hän olisi taas läsnä, ihan lähellä. En voi kuitenkaan tehdä hänelle kysymyksiä, hän on liian kaukana. Huomaan, että puhuja rakastaa Jeesusta ja minäkin rakastan Jeesusta. Olemme saman Herran omia. Hän on siellä, Herran luona, minä täällä vielä odottelen lähtöä, teen lähtövalmisteluja. ”…ja uskonsa kautta hän vielä kuoltuaankin puhuu” Hebr.11:4.
Raamatun sanoma on kuolleiden, mutta samalla elävien puhetta. Joskus, kun Pyhä Henki oikein valtaa oman sydämen, sana alkaa elää ja Raamatusta tulee suuri laajakangas elokuva. Näen kuolleet elävinä. Siellä kävelevät Jeesus ja opetuslapset, profeetat ja kuninkaat, koko Herran kansa. Mutta siellä on epäuskoinen maailmakin ja piru. Taistelu on tuima ja tulinen. Mutta Herran omat ovat voittajan puolella.
Jeesukseen uskova ei kuole koskaan, kiitos Jumalalle!