Jeesus on Herra / Maaliskuu

[Irene]

21.3.
Tein remonttia kodissamme, itse mielestäni ihan hyvin. Mutta tein yhden virheen, en ollut tarkistanut seinän suoruutta ja se teetti minulle paljon lisä töitä. Jouduin purkamaan parin tunnin työni ja alkamaan alusta. Koolasin seinän uudestaan, levytin sen ja laitoin kaapit paikoilleen. Harmitti, mutta ei ollut muuta mahdollisuutta kuin korjata. Pian työ taas sujui ja olin unohtanut aamuisen kömmähdykseni. Sain työni valmiiksi.
Jumala työstää meitä ihmisiä kuin savenvalaja astioitaan. ”Ja jos astia, jota hän valmisti, meni pilalle, niinkuin savi voi mennä savenvalajan käsissä, niin hän teki siitä taas toisen astian, miten vain savenvalaja näki parhaaksi tehdä” Jer.18:4. Joskus joku ihminen menee piloille ja silloin Jumalan on aloitettava alusta. Jumala joutuu harmistumaan ja pettymään suhteemme.
Voimme vain kuvitella, mikä suru Herrallamme onkaan usein meistä kristityistä, jotka emme ollenkaan ole sellaisia kuin hän on tarkoittanut. Hän on luonut meidät omaksi kuvakseen ja tahtonsa mukaan hän pyrkii muovaamaan meistä sellaisia. Joskus tässä työssä menee aikaa vuosikymmeniä, johtuen siitä, että savi pistää hanttiin. Niin hän tarttuu saveen uudestaan, nostaa sen työpöydälleen ja alkaa vaivata.
Kun hänen työnsä on kulloinkin valmis kohdallamme, hän laittaa meidät palvelukseen, astioiksi tarjoilua varten. Parhaimmillaan kannamme elämän vettä ja armon rypälemehua ihmisille. Nälkäiset ja janoiset saavat kauttamme kohdata Kristuksen. Heikkokin astia voi olla täynnä Kristuksen rakkautta, iloa, rauhaa, pitkämielisyyttä…
Aarre on kuitenkin saviastioissa. Jeesus on aarteemme, mutta me olemme kuluvia, heikkoja, särkyviä astioita, joiden käyttöikä vaihtelee. Herramme on suunnitellut käyttötarkoituksemme ja aikamme. Hän käyttää sellaisia astioita, jotka antavat Kristukselle arvon, muuten hienokin astia joutuu jäteöljypurkiksi.
Lienee niin, että emme tule valmiiksi ajassa? Kun valmistumme, hän vie meidät kotiin parempaan käyttöön, Kuninkaan juhliin.
Valmista, Herra minustakin sellainen purkki, joka sinulle kelpaa ja sopii käyttöösi.

[Irene]

22.3.
Kulutusyhteiskunta käyttää tavaraa, konetta, esinettä, vempainta, nippeliä ja nappelia. Sitten se hylkää sen vähänkäytettynä tai loppuun kuluneena, eikä sille enää löydy tarvetta. Olemme tottuneet kertakäyttötavaraan ja se heijastuu käyttäytymisestämme. Ihmiset suhtautuvat toisiinsa kuin esineeseen. Kun käyttöikä, -tarve, tai -voima loppuu, ei ihmistä enää tarvita. Aikoinaan sanottiin: - Mauri on työnsä tehnyt, Mauri saa mennä.
Mutta onko tehtävät tehty, kun ihminen muuttaa asuinpaikkaa, eroaa, sairastuu, jää työttömäksi, tai pääsee eläkkeelle? Hänen tehtävänsä muuttuu. Tehtävän muutos rasittaa ja koettelee asianomaista ja ympäristöään. On pystyttävä nollaamaan mielessään tilanteensa, menneet tehtävänsä, odotuksensa, sekä asennoiduttava uuteen tilanteeseen. ”Työntekijän uni on makea, söipä hän vähän tai paljon; mutta rikkaan ei hänen yltäkylläisyytensä salli nukkua” Saarn.5:12.
Joskus kristitty on tottunut niin omaan asemaansa, että ei halua ajatellakaan, että hänen tehtävänsä on jo tehty. Tämä taas estää häntä vastaanottamasta uutta tehtävää. Jumala ei voi lähettää häntä, ellei kristitty ole valmis lähtemään. Jumala ei voi varustaa häntä armollaan ja voimallaan, ellei kristitty avaudu vastaanottamaan. Jumala ei voi antaa kristitylle uutta tehtävää, ellei hän ensin vapauta tätä edellisestä tehtävästä.
On onnellista saada olla Herran palveluksessa, Jumalan valtakunnan työssä ja työnantajana itse taivaan Jumala. Myöhemmin on varsin pyhä hetki huomata, että jokin aikajakso tehtävän myötä on jäämässä taakse. Kristitty voi jättää tehtävänsä tuloksineen Vapahtajan haltuun. Siihen sopivat siunaukset ja onnen hetket, mutta myös virheet, synnit ja pimeät hetket. Voidaan sanoa: Hän on tehtävänsä tehnyt.
Näytä minulle, Jeesus, milloin olen tehnyt tehtäväni ja osoita minulle tie siitä eteenpäin.

[Irene]

23.3.
Olimme Erkin kanssa pitämässä hengellistä tilaisuutta Ikaalisten kylpylässä, kävimme siellä säännöllisesti parin viikon välein puoli vuotta ja myöhemmin kerran kuukaudessa. Erkki soitti haitaria ja lauloi, minä puhuin. Seurakunta oli hyvin sekalainen. Monet kuluttivat vain väliaikaansa mennäkseen taas kapakkaan ryyppäämään ja tanssimaan. Toiset tulivat hengelliseen tilaisuuteen, koska olivat riittävän kaukana kotoa, ettei kukaan tiennyt heidän olevan kirkossa. Oli todellisia uskovia, jotka kaipasivat Herran siunausta. Oli vihaisen näköisiä puolisoita, jotka is­tuivat kuin pakolla mukana, eivätkä rukoilleet tai laulaneet. Joskus kävi seurakunnan työntekijöitä, jotka olivat kylpylässä lomalla.
Raamatun sanomassa Jumala kutsuu juhliinsa ihmisiä, uskovat kulkevat pitkin maata ilosanoman kanssa huonolla menestyksellä. ”Ja illallisajan tullessa hän lähetti palvelijansa sanomaan kutsutuille: ’Tulkaa, sillä kaikki on jo valmiina.’ Mutta he rupesivat kaikki järjestään estelemään” Luuk.14:17-18. Hyvät juhlat olivat valmiina, mutta ihmisillä ei ollut halua ja ai­kaa. Juhlat olivat toisarvoinen asia, heillä oli tärkeämpää teke­mistä.
Nykyään ihmiset estelevät tuloaan eri syistä kuin ennen. Nyt he sanovat menevänsä pelaamaan palloa tai kiekkoa tai katsomaan peliä ja siksi eivät voi tulla kirkkoon. Joku kuuntelee mu­siikkia, menee konserttiin tai soittaa itse, eikä sen tähden voi tulla kirkkoon. Joku pelaa jatkuvasti tietokoneella, surffailee netissä eikä siksi ehdi tulla kirkkoon. On ihmisiä, jotka ovat aina ostoksilla tai ostoskeskuksissa, kahvioissa, peliautomaateilla ja juttuseuraa etsimässä, eivätkä siksi ehdi kirkkoon. Televisio-ohjelmat ovat monen kompastuskivi varsinkin lisääntyvän kanavatarjonnan myötä. He eivät ehdi tulemaan kirkkoon. Muutamat ovat aina töissä, eivätkä ehdi tulemaan. Sitten on niitäkin, jotka eivät pidä uskovista ja siksi jäävät ulkopuolelle.
Mutta Jumala ei jäänyt toimettomaksi, hän käski hakea seuraavaksi kaikki huonot juhlaan. ”tuo köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat tänne sisälle…” 18. Jeesuksen kutsuun vastaavat edelleenkin sairaat ja syntiset. Jos hyvillä ei ole aikaa eikä halua, niin Jumala kääntyy huonojen puoleen. Ja he tulivat ja heitä riittää.
Anna, Jeesus, ihmisten tulla huonoiksi, että tarvitsisivat ilosanomaa. Minäkin tahdon tulla köyhänä ja sokeana eteesi.

[Irene]

24.3.
Tapasin kadulla erään vanhan ystäväni, joka oli ollut pitkään hengellisessä työssä ja kiertänyt maailmaa. Kuulumisien vaihdossa selvisi, että ystäväni oli juuri ollut perustamassa pientä kristittyjen erikoisryhmää. Kourallinen ihmisiä järjestäytyi omaksi seurakunnakseen, mutta sitä en ymmärtänyt. Meillä uskovilla on taipumusta eristäytyä. Kristityt ovat aina lyöttäytyneet omiin ryhmiinsä. On kristillistä puoluetta, luostareita, kouluja, työväkeä, taiteilijoita, opettajia, urheilijoita, liikemiehiä, jne. Samoin uskovien kanssa on helpompaa elää ja työskennellä.
Millaiseksi maailma muuttuisi, jos kaikki uskovaiset menisivät omiin pieniin tai suuriin yhteisöihinsä. Seurauksena olisi uusi luostarien tuleminen. Sen seurauksena eristäytyvä kristillisyys lisääntyisi voimakkaasti. Toisten mielestä tämä olisi toivottavaa ja puhdasoppiset näkisivät mielellään pienten samoin ajattelevien ryhmien rehottavan. Tässä on suuri ongelma se, että maailman valloitus muuttuu helposti oman nuotion lämmittelyksi. Mikä onkaan kristillisyys, jolla ei ole enää mitään annettavaa synnin ja perkeleen pettämälle ihmiskunnalle. Se on penseää, omahyväistä, itsekeskeistä ja voimatonta. Sisäinen raikkaus ei riitä auttamaan ulkopuolella olevia.
Kristityn vanha aadam etsiytyy aina helpompia teitä ja lihallisia ratkaisuja elämän valinnoissaan. Siksi sen kanssa täytyy olla tarkkana. Vanha aadam tekee myös itse pyhien porukoita, mutta ei Jumalan Hengen johdatuksessa. Siksi siitä käytetään nimitystä lahko tai eriseura. Jumala rakastaa edelleenkin tätä kurjaa, syntistä maailmaa. Siihen hän on varannut uskovien palkka-ar­meijan, joka pyrkii edesauttamaan ihmisiä Kristuksen tuntemiseen - uskoon.
Jeesus on maailman valo ja vain hän. Hänen valoansa kristittyjen tulisi viedä ihmisille, sillä nyt uskovat edustavat täällä Kristusta. ”Niin kauan kuin minä olen maailmassa, olen minä maailman valkeus” Joh.9:5. Kristusta tarvitaan aina ja kaik­kialla, ilman häntä ei kristittykään ole mitään. Vielä parempi, jos Kris­tus saadaan maalliseen työpaikkaan. Sinne, maailman keskelle, Kristus pitää saada. Hänen tulee näkyä ja kuulua. Hänet pitää nostaa näkyviin. Hänen valonsa pitää loistaa kaikkialla niin kauan, kuin on päivä.
Siunaa, Jeesus, tänään kaikkia kristittyjä maallisissa ammateissaan. Minäkin haluan valita sinun tahtosi mukaan ihmiset, joiden kanssa ja keskellä teen työtä.

[Irene]

25.3.
Taikausko on vallannut lasten kulttuurin. Taika on tuotu kiinnostavasti ja uteliaisuutta herättävästi pikkuväelle. Siinä on jännittävä ja salainen toiminta, jonka pyrkimys on vaikuttaa pääasiassa myönteisesti käyttäjäänsä. Mutta lapsi ei voi hylätä saamaansa taikaopetusta panemalla TV:n, videon, lehden tai kirjan kannen kiinni. Ajatus muhii mielessä ja pian pirut hyppivät uni­maailmassa.
Suomalainen shamanismi on vanhaa kuin pakanuus. Sen suurena lippulaivana on kansallisia aaltojamme purjehtinut kan­salliseepos Kalevala, joka on täynnä henkiä, manauksia, menninkäisiä, epäjumalia, uskomuksia, riittejä ja taikuutta. Ei ihme, että muutamat nykyajan saatananpalvojat pitävätkin Kalevalaa salatiedon ja rajatiedon historian kirjana.
Urheilukilpailujen yhteydessä pidetään peukkuja pystyssä, kynnyksen yli ei voi tervehtiä, sateenvarjoa ei saa avata sisä­ti­loissa, lähetysarpajaisissa joku on onnetar.
Taikausko on merkkinä meissä sitkeästi asuvasta sielullisesta ihmisestä, joka uskoo Jumalaan ja taikauskoon. Se haluaa tuoda Kristuksen rinnalle aina jotain muutakin - varmuuden vuoksi. Toisaalta tämä asenne estää kristittyä luottamasta kokosydämisesti Vapahtajaan.
Ihmiset ovat kiinni taikauskossa, esineissä, eleissä, tavoissa ja teoissa. ”Nyt sitä vastoin, kun olette tulleet tuntemaan Jumalan ja, mikä enemmän on, kun Jumala tuntee teidät, kuinka te jälleen käännytte noiden heikkojen ja köyhien alkeisvoimien puoleen, joiden orjiksi taas uudestaan tahdotte tulla?” Gal.4:9. Taikauskosta pääsee eroon tunnustamalla sen syntinä Jumalalle ja hylkäämällä. Sen voi vaihtaa pelastavaan Jeesus-uskoon.
Jeesus vapauttaa ihmisen taikauskosta, noituudesta ja kaikista perkeleen töistä. Hän tullut kukistamaan niitä. Alkeisvoimilla ei ole mitään valtaa Herran yli. Jeesuksen nimessä ne kaatuvat ja väistyvät. Siksi kristityn on tehtävä pesäero kaikkeen pimeydestä tulevaan vaikutukseen. Tässä ei voi tehdä sovitteluja, eikä voi valita molempia. On valittava Kristus ja hänen seuraamisensa tai sitten mentävä paholaisen perässä.
Tunnustan, Herra sinulle syntinä kaiken taikauskon elämässäni ja haluan hylätä sen. En halua onnea ja menestystä, jonka takana on himojen valtameri.

[Irene]

26.3.
Kotimaa-lehti julkaisi kirkontutkimuskeskuksen tekemän tutkimuksen, joka osoitti, että 25% suomalaisista uskoi kaiken elämän loppuvan kuoleman jälkeen. 21% uskoi, että kaikki ihmiset pelastuvat lopulta. 14% uskoi ihmisten syntyvän uudelleen maailmaan. Vain 23% uskoi, että kuoleman jälkeen seuraa joko taivas tai helvetti.
Suomalaiset kuuluivat kirkkoon, siinä oli jotain turvallista ja luotettavaa. Ihmiset luulivat, ettei kirkon penkistä voi pudota helvetin liekkeihin. Mutta he erehtyivät raskaasti. Ei kirkko ketään pelasta, vain Kristus pelastaa. Ei taivaspaikkaa saa pelkästään pappia kättelemällä tai tuntemalla joitakin uskovaisia. Jokaisen ihmisen, varsinkin kristityn, on tärkeää tietää, että kääntyminen pahoilta teiltään ja perusparannus vie Kristuksen sisäiseen tuntemiseen, ahtaasta portista kaidalle tielle. Taivaaseen ei ole oikotietä.
Vapaus on kallis asia, sen menettäminen riipaisee. Usein vapauden huomaa vasta, kun on sen menettänyt. Nykyajan lasten on vaikeaa kuvitella, että hänen isovanhempansa taistelivat Suo­men vapauden säilymisen puolesta. Samanaikaisesti oli osa kansastamme sitä mieltä, että vain Neuvostoliitossa oli todellinen vapaus. Nyt on paljon ihmisiä, jotka uskovat Eurooppaan sitoutumisen tuovan vapauden.
Valheen julistajat kulkevat kirkkokansan keskellä ja orjuuttavat mielipiteillään heikkoja sieluja. ”…lupaavat heille vapautta, vaikka itse ovat turmeluksen orjia; sillä kenen voittama joku on, sen orja hän on” 2.Piet.2:19. Kristityn kodin lapsi ajattelee, että muilla lapsilla on paljon enemmän vapautta. Hän ei näe sitä turvattomuutta ja pelkoa, yksinäisyyttä ja hylkäämistä, mitä moni maailman lapsi tuntee. Vallattomuuden ja levottomuuden takana ei olekaan vapaus vaan epävarmuus.
Kristityn pitää olla aina tarkkana omansa lihansa vapauden suhteen. Puseron alla on koko ykkösketju filtissä odottamassa aikaansa: itsekkyys, ylpeys, hillittömyys, himo, katkeruus, viha ja laiskuus. Jos päästää nämä veijarit kentälle, tulee ympäristössä kyllä selvää jälkeä.
Kristityn vapaus on Kristuksen vapautta. Siksi meitä pilkataan rajoittuneiksi, tummanpuhuviksi ja tuomitseviksi. Vapautemme sisältö on hän, Jumala, jota maailma pitää kaikista suurimpana kahleena. Ei ihme, että Jeesus sanoikin vain sen löytävän elämän, joka kadottaa sen.
Vapauta minut, Herra, maailmasta, synnistä ja ihmisistä!

[Irene]

27.3
Vanhassa rukouskirjassa oli neuvottu virantoimitus hau­tajaisten yhteydessä pidettävästä kehotuspuheesta. ”Koska veisat­tu on, pitäköön pappi manauksen kansalle, jos hänen niin mielestänsä on ja paljon kansaa on siinä läsnä ja sitten laskekoon kansan menemään”. Ajateltiin, että olisi hyvä kuoleman yh­tey­dessä muistuttaa vielä eläviä jokaista kohtaavasta kuolemasta ja niin valmistaa ihmisiä tulevaan.
Manaus on ollut kiroilua ja noituutta. Mutta manaus tar­koittaa myöskin haastamista, kehottamista, nuhtelua, moittimista, vaatimista ja kutsumista. Kun pappi manasi hautajaisissa, hän piti parannussaarnan jäljelle jääneille.
Olen istunut monissa hautajaisissa. Siunauspuheet ovat yleensä lohduttavia sanoja vainajan omaisille ja ystäville. Joskus puhuja on nostanut esille vainajan ansioita ja yrittänyt saada mah­dollisimman myönteisen vaikutelman kuolleesta. Mutta olisi­ko niin vaarallista, jos pappi manaisikin kansaa? Jospa hän aset­taisi väen katsomaan kuolemaa silmästä silmään ja vakavaan itsetutkisteluun? Olisiko se vaarallista, jos hautajaisista tulisi herätyskokous ja joku tulisi elävään uskoon vakavassa hetkessä? Onko vaarallista huutaa hukkuville, että heidän veneensä uppoaa? Pitääkö puhujien ajatella aina ensisijaisesti omaa mainettaan ja suosiotaan? Koira haukkuu, että varas pelästyisi; papinkin pitäisi haukkua Herran lampaita, ettei perkele vie heitä turmioon.
Uskovat kehottavat toisiaan hyvään, Jumalan sanan mukaiseen elämään. ”Minä pyydän teitä, veljet: kestäkää tämä ke­hotuksen sana; sillä lyhykäisesti minä olen teille kirjoit­tanut” Hebr.13:22. Kuolema on vakava asia, kuolemanvakava iäisyyskysymys, ei mikään herkkä hetki tai ohjelmanumero. Vai­najan tulevaisuuteen ei silloin enää voi vaikuttaa, mutta eläviä voi vielä kehottaa parannukseen.
Opeta minua, Kristus, kestämään nuhde, kehotus ja kutsu, silloin kun sinä sen lähetät parhaakseni.

[Irene]

28.3.
Olin nuori uskova, kun joku kertoi, että Raumalla asui ja vaikutti seurakunnassa Kerttu-täti niminen nainen, jolla oli profetoimisen lahja ja joka oli myöskin umpi-luterilainen. En tiennyt, et­tä armolahjoja on vielä nykyäänkin, vaikka ne olivat helposti löy­dettävissä Raamatun sivuilta. Mutta muiden mukana menin häntä tapaamaan ja yllätyin myönteisesti. Vanha uskonsisar oli raitis­hen­kinen ja Raamattuun pitäytyvä, hengellisesti viisas ja osasi neu­voa nuoria uskovia erinomaisen taitavasti. Meistä tuli Kertun kanssa ystävät 25 vuoden ajaksi, sitten hän pääsi Herransa luo.
Suomalaista kristillisyyttä on rikastuttanut viimeiset 25 vuot­ta lisääntyvässä määrin karismaattisuus syventäen seura­kuntiemme hengellistä elämää. Monet ovat päässeet Raamatun kansis­ta sen sisuksiin. Toiset ovat saaneet kuivaan opillisuuteen elämän maun. Muu­tamat ovat kohdanneet voimakkaasti Jumalan rakkauden karismaattisuuden kautta. ”Mutta kaiken tämän vaikuttaa yksi ja sama Henki, jakaen kullekin erikseen, niin kuin tahtoo” 1.Kor.12:11. Jumalan Henki yksin synnyttää ka­rismaattisuuden ja jakaa armolahjojaan
Jumalan antamat armolahjat ovat tuoneet seurakuntiin Kris­­tus-keskeisyyden ja ylistyslaulut uudella tavalla. Ilmestyksen, profetian, kielilläpuhumisen, evankelistan, parantamisen ja opet­ta­jan armolahjat ovat ilmestyneet uskovien käyttöön. Tämä kehitys on antanut yhä useammalle uskovalle mahdollisuuden palvella lah­joillaan Herraa.
Jumalan sana puhuu karismaattisuudesta enemmän kuin sakramen­teista. Jos tätä suhdetta pidettäisiin esillä julistuksessa, olisi pu­hujien saarnattava yksi puhe kasteesta, yksi ehtoollisesta ja kah­deksan puhetta Pyhän Hengen vaikutuksesta armolahjojen kautta.
Eräässä seurakunnassa tapahtui aikoinaan, että lehtori pu­hui vakuuttavasti armolahjoista. Seuraavaksi meni pappi puhu­maan ja ilmoitti, että eivät armolahjat ole toimineet seurakunnassa enää alkukirkon jälkeen. Silloin nuoriso-ohjaaja nousi ylös ja kajautti: - Kyllä ne ainakin eilen vielä toimi! sekä istui saman tien takaisin tuolilleen.
Karismaattisuutta ylläpitävät rukoilkoot viisautta ja rak­kautta toimintaansa. Karismaattisuuden vastustajat, jos ovat us­kovia, rukoilkoot Herraa, että Sana avautuisi heille tässä kohdin va­loksi pimeyteen. Hyvä rukous on myöskin anoa armolahjoja it­sel­leen seurakunnan ja oman uskonelämänsä rakennukseksi. Kui­tenkin on hyvä ymmärtää, että Kristus on kaikkein tärkein – myöskin näissä asioissa.
Jaa armolahjoja seurakuntasi rakennukseksi, Herra – minullekin.

[Irene]

29.3.
Olin perannut silakoita ja söimme niitä Hilkan kanssa. Seu­­­raavana keittiössä oli kuvottava löyhkä ja havaitsimme pian, et­tä silakan ränttyyt muhivat jätepussissa. Ei muuta, kun pussi kii­reesti vaan pihalle ja niin siitä selvittiin. Moni ihminen joutuu asun­tonsa ja työnsä puolesta haistelemaan kaikenlaisia epä­miel­lyttäviä hajuja. Tehtaat, autot, huoltoasemat, jätteet, likakaivot hai­­sevat pahalta. Vanha talo tuntuu tuoksuvan ummehtuneelta. Jos­kus laskiämpärissä haisevat ruoantähteet.
Kun luonto herää pohjolassa elämään, iloitsemme monista tuoksujen vivahteista. Elämännesteet pursuavat puissa ja pen­sais­sa. Kukat heräävät eloon. Elämää voi kosketella käsin, taittaa ruo­honkorren ja tuntea sen kosteuden sormissaan; sekä aistia tuoreen tuoksun.
Allergioiden aikana on ihmisten iloksi tehty myöskin te­kokukkia, muovipelargonioita ja puutulppaaneja, ym. Ne ovat usein erehdyttävästi aidon näköisiä. Tarkemmin katsottuna ne kui­tenkin näyttävät liian hyvännäköisiltä. Niissä ei ole kuolleita lehtiä tai oksia, rupsahtaneita kukkanuppuja. Mutta täydellisestä ulko­muodostaan huolimatta niiltä puuttuu elämän haju.
Vapahtajassa on elämä, joka tuoksuu ja sen tuoksun hän on lahjoittanut uskovilleen. ”Sillä me olemme Kristuksen tuok­su Jumalalle sekä pelastuvien että kadotukseen joutuvien joukossa” 2.Kor.2:15. Taivaallinen elämä on siis havaittavissa. Yllättävää kyllä hengellisesti kuolleet, muotojumaliset ja syntiensä vangitsemat tuntevat uskovaisuuden kuoleman hajuna. Helvettiin marssiva joukko ei piittaa Jeesuksesta ja hänen omistaan. Pelas­tusta etsivä, herännyt ja toinen uskova tuntevat Vapahtajan tuok­sun vetävän puoleensa. Se on suloinen uhrikaritsan, viinipuun, elä­män leivän, taivaallisen rakkauden ja ikuisen elämän tuoksu, tuo­reen sovitusveren tuoksu.
Kristuksen tuoksua ei opiskella tai osteta, syntinen saa sen lahjaksi Mestarilta.
Anna minulle tuoksusi, Kristus, että ihmiset tuntisivat sinut ja tulisivat halullisesti luoksesi.

[Irene]

30.3.
Luin nykyaikaista teologian kirjaa, jossa aikansa kuuluisa vaikuttaja selitti joitakin Raamatun sanoja aivan päin seiniä. Väitteet olivat niin hulluja, että pyhäkoululaisetkin tiesivät ne vääriksi. Kuitenkin oli kyse ihmisestä, joka opetti kirkon papeiksi valmistuvia opiskelijoita. Ihmettelin, kuka jaksoi selata tuom­moi­s­ta ros­kaa työkseen ja vielä innostua siitä. Hänen täytyi olla uskosta osaton, suosion kalastaja tai pähkähullu?
Olen huomannut, että oppia pidetään yleensä kristillisissä pii­reissä melko kuivana teorian jauhamisena, joka vetoaa vain älyl­­­lisesti lahjakkaisiin ihmisiin. Ehkäpä niinkin? Mutta oppi edus­­­taa laajasti kaikkea kristillisyyden nimissä tarjottavaa. Sup­peasti oppi on Raamatun opetusta.
Tiedonvälityksen kasvu ja laajenevat mahdollisuudet ovat nyt myös opin käytössä. Julistajan ei enää tarvitse olla itse pai­kalla, sillä tekniikka tuo hänen henkensä olohuoneeseen. TV, video, kasetti, tietokone, kirja ja lehti viestivät kristillistä sano­maa. Ongelmana vain on runsauden pula. Ihmisen pitäisi kyetä valitsemaan terveellistä opetusta ravinnokseen. Opin ahmiminen tai syö­mättömyys ahdistavat ajan myöten. Toisaalta, eihän kukaan elä pel­killä vitamiineilla tai kuiduillakaan. Tarvitsemme opik­sem­me ih­misen näköisen Kristuksen, joka on samalla jumalallinen.
Opintuulet ovat karuselli kristityn elämässä. ”…ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kai­kissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen ka­valissa juonissa” Ef.4:14. Syksyn puusta pudonnut lehti lentelee tuulen puuskista riippuen edestakaisin, lähelle ja kauas, kor­ke­uksiin ja taas maahan. Siinä on kuva epävarmasta ihmisestä, joka ei ole päässyt juurtumaan Kristukseen. Häntä vaivaa jatkuva epävarmuus, epäusko ja hetkellisyys. Hänen uskonsa on kuin mustalaispojalla, joka sanoi: - Välleen mie oon uskos, välleen mie en oo!
Kun Jumalan tuuli puhaltaa, käy kuin Savossa Telppäs-niityllä aikoinaan: heinäväki kaatui Herran tuulen voimasta. Syn­tyi herätys. Tämä tuuli vei Herran syliin, armon ja rauhan tun­te­miseen, herätykseen. Siunattu Herran tuuli, puhalla yli Suomen maan!
Opeta minua, Kristus, etteivät maailman tuulet ja opin­tuulet viskelisi minua!