Jeesus on Herra / Maaliskuu

[Irene]

11.3
Kun sielu on iloinen, on helppo laulaa. Minäkin teen niin. Laulamalla ilmaisemme tunteemme. Laulu soljuu aivan itsestään, tuntuu, ettei sillä ole rajoja. Mutta kun murheen päivä koittaa, en jaksa laulaa, ilo on kadonnut. On ihmisiä, jotka muistavat laulaneensa viimeksi innostuneesti lapsena. Onko elämän vastus ollut liian kova, ovatko läheiset ihmiset runnelleet lauluhalun? Vai onko kiire tehnyt laulusta merkityksettömän lapsuuden muiston? En kuullut koskaan isäni laulavan, hän sanoi, ettei hänellä ollut lauluääntä.
Joskus eksyn väsähtäneiden veikkojen seurakuntaan, ilmapiiri on apea, kuollut henki leijuu kokouksen yllä. Tärkein ajatus onkin, koska juhla loppuu. Laulu tuntuu väkinäiseltä, siitä puuttuu ilo. Illan parasta antia lienevät kahvi ja leivonnaiset?
Kun Jeesuksen Henki koskettaa ihmistä, tulee hän iloiseksi. Jumalan ylistys on luonnollinen seuraus siitä, että Herra on läsnä. Kun Kristuksen elämä virtaa ihmiseen, kuollut alkaa elää. ”Kun Mooses seuraavana päivänä meni lain majaan, niin katso, Aaronin sauva, joka oli siinä Leevin sukukunnan puolesta, oli alkanut versoa, siihen oli ilmestynyt silmuja, puhjennut kukkia ja kasvanut kypsiä manteleita” 4.Moos.17:8. Halleluja! Jumala oli tehnyt ihmeen Oli ilon ja kiitoksen aika, laulun aika. Kuiva keppi oli tullut hedelmälliseksi.
Mutta mikähän siinäkin on, että yleensä ilon laulun löytävät lapset, vammaiset, sairaat, köyhät, yksinkertaiset, kouluttamattomat ja tavalliset ihmiset? Vapahtaja on ennenkin tullut syntisten taloihin, surkeiden, toivottomien luona on hänelle tilausta.
On Jumalalle kunniaksi, kun kansa laulaa iloisesti Jeesuksesta. Herramme on sen arvoinen. Hän on koko elämämme arvoinen, hän on ostanut meidät verellään. Vain Jeesus on suuri, ihmeellinen, väkevä ja kaiken hallitseva, muut ovat mitättömiä. Hän on varjelijamme, johdattajamme, hän on valmistanut meille taivaspaikan. Suuri on hänen kirkkautensa, joka valaisee pimeää sydäntä, murtunutta mieltä. Valtava on hänen huolenpitonsa, jolla hän omiaan hoitaa joka päivä. Hän on laulun, ilolaulun arvoinen.
Jumalan edessä olemme ihmisinä kuin Aaronin kuiva sauva, kuolleita, mitättömiä, ilottomia, valottomia, rakkaudettomia ja ilman uskoa. Mutta Jeesuksen kosketus synnyttää meissä uuden elämän, kukat ja hedelmät, niin että muutkin näkevät sen.
Halleluja, Jeesus, sinulle!

[Irene]

12.3.
Eräässä kuolemanilmoituksessa luki: ”Nyt olen vapaa ja mukana tuulen saan kulkea rajoille ajattomuuden. Olen kimallus tähden, olen pilven lento, olen kasteisen aamun pisara hento. En ole poissa, vaan luoksenne saavun mukana jokaisen aamun ja jokaisen tummuvan illan myötä, toivotan teille hyvää yötä” ja toisessa: ”Elämästä kylliksi saaneena”. Mietin, mitä ne tarkoittivat? Millaisen elämän tuollainen ihminen olikaan elänyt, mitä saavuttanut, mistä luopunut, mitä voittanut? Oliko kerran helvetissä monta sellaista, vai liekö päässyt taivaaseen? Mitä ihminen odotti elämältä, mitkä olivat mahdollisuutemme, mitä olikaan elämämme?
Nuorena odottaa, että saisi mopon ja pääsisi käymään Helsingissä, sekä tulisi aikuiseksi ja saisi mukavan ammatin, puolison ja työtä. Aikuisena odottaa, että pääsisi tavoitteeseensa, saisi velkansa maksetuksi ja pääsisi eläkkeelle. Eläkkeellä odottaa lottovoittoa ja että voisi pysyä terveenä ja että sukulaiset eivät hylkäisi.
Mitä elämä siis antoi ihmiselle? Huolia, murheita, vaivaa, verta, hikeä, kyyneleitä, täyttymättömiä toiveita, ylipainoa, sotaa, veroja ja sairautta? Kun sukulaiset sitten katselivat arkussa makaavaa vainajaa, joka kalman kalpeana ja liikkumattomana lepäsi valkoisiin puettuna, oli helppo päätyä tuttuun tekstiin: Nukkui pois elämästä kylliksi saaneena. Elämällä ei ollut enää hänelle mitään annettavaa.
Kristitty haluaa joka päivä päästä lähelle ristiinnaulittua. ”Joka löytää elämänsä, kadottaa sen; ja joka kadottaa elämän-sä minun tähteni, hän löytää sen” Matt.10:38. Siellä kristitty kuolee itselleen, vanhalle luonnolleen ja tämän maailman houkutuksille, perkeleen petoksille. Oikeastaan kristitty elää vain toisella jalalla tässä maailmassa, hän keskittyy tulevaan elämään, se on hänen tähtäyspisteensä. Sinne Jeesus on jo mennyt, sinne kristittykin haluaa, siellä on todellinen koti, siellä ystävät, muu on vain väliaikaista, haihtuvaa, keinotekoista ja turhaa.
Elämä on salattu asia, eikä se ole siinä mitä näemme, vaan siinä mihin uskomme. Kristityn haudalle voisi kirjoittaa muistolauseeksi: Hän ei saanut täältä mitään, päinvastoin, hän menetti kaiken, luopui kaikesta. Mutta kuitenkin hän voitti kaiken, nyt hän elää!
Kun kaikki on arvioitu, huomataan, että vain Jumalan oma on onnellinen ja hänen onnensa vain paranee.
Auta minua, Kristus hylkäämään elämäni sinun tähtesi, että löytäisin uuden elämän.

[Irene]

13.3.
Joillekin ihmisille kristillisyys on aivan ylivoimainen asia. He vihaavat ja vastustavat kristillisyyttä sen kaikissa muodoissa. mutta mihin he siinä kompastuvat? Hehän eivät ilmeisestikään käy kuuntelemassa Raamatun saarnaa ja julistusta?
He kompastuvat kristittyjen virheisiin, vikoihin, puutteisiin, synteihin, inhimillisiin virheisiin, vaatimattomiin ihmisiin, ulkoisiin tapoihin ja tietysti omiin synteihinsä.
Jumala valitsee tavallisia ja heikkoja ihmisiä palvelijoikseen. Hänen valtakuntansa erikoisjoukot ovat inhimillisesti ajatellen vaatimattomia.
Mutta Jumalan omilla on Jumalan rajaton rakkaus, pelastuksen riemu, sisimmän rauha, uskon varmuus.
Näiden aseiden kanssa varustettuina uskovat pärjäävät tavallista paremmin.
Mutta uskovat ovat myös kompastuskiviä tälle maailmalle.
Jumala itse asettaa heidät paikoilleen.
”Sentähden, näin sanoo Herra: Katso, minä asetan tälle kansalle kompastuskiviä, joihin he kompastuvat, isät ja pojat yhdessä, ja naapuri naapurinsa kanssa hukkuu” Jer.6:21.
He ovat Jumalan asettamia esteitä maailman ihmisille, että nämä tulisivat todelliseen herätykseen ja mielenmuutokseen, että pelastuisivat varmasta tuhosta.
Uskovan on siis tiedostettava asemansa ja kutsumuksensa, muuten tulee vaikeuksia. Uskova on kutsuttu erikoiseen tehtävään: edustamaan Kristusta maailmassa. Hän on Jeesuksen kädet, jalat ja suu, korva, silmät ja sydän.
Uskovien kautta Jeesus ilmoittaa itsensä maailmalle ja siksi maailma hermostuu. Uskovien kautta Jeesus pelastaa ja parantaa ihmisiä.
Kirkko on kyllästynyt jo alkuajoista lähtien yksinkertaisiin kansanihmisiin ja haalinut siksi kaikenlaiset kääntymättömät tohtorit tekemään työtänsä.
Siksi kirkko on aina kiivaasti vainonnut uskovia, jotka ovat sille olleet kompastuskivinä.
Eihän sillä ole merkitystä, onko vihollisen nimi Paavi tai Pakana, jos se on Jeesusta vastaan.
Auta, Jeesus, minua kulkemaan läpi tämän kurjan maailman turmeluksen kaupungista ylös taivaalliseen Jerusalemiin vaikka kompastuskivenä.

[Irene]

14.3.
Kurjat kelit aiheuttavat ongelmia autoilussa. Sää saattaa sotkea näkyvyyden ja aiheuttaa vaaratilanteita. Erityisen vaivan muodostavat roiskuva rapa, tiestä irtoava piki ja lentävä lumisohjo. Auton tuulilasi peittyy välillä kokonaan kurasta, ajaja ei näe hetkeen mitään. Joskus ei riitä pissapojan vesi ja jäänestoaine, pitää pysäyttää auto ja käydä putsaamassa ikkunan.
Kuraiseen tuulilasiinkin voi tottua. Jos päivä on pilvinen ja muutenkin harmaa, yrittää ajaja tähyillä harmaan lasin läpi liikennettä. Toisilla autoilijoilla on hyvä näkö ja varma ajotaito. Heillä näyttää olevan myös ilmiömäinen kyky selvitä liikenteessä suttuisin lasin?
Synnit ja tyhmyydet, vaivat ja vastukset vaikeuttavat näkyvyyttä. Emme näe tietä selvästi. Vaikka Kristus on viitoittanut meille tiensä perille saakka, moni menee monta kertaa ojaan, eksyy ja erehtyy tai kääntyy takaisin ja jättää matkan kesken. Huono näkyvyys estää näkemästä muita, kuljemme onnettomien ohi ja avuntarvitsijat jäävät tien oheen. Entä ystävien tuulilasit, eikö hyvyys puhdista niitäkin? Jeesus sanoi, ettei voi nähdä pientä likaa kaverissa, jos itsellä on suuri este näkökentässä.
Jumala puhdistaa mielellään sen, joka kääntyy hänen puoleensa. ”Minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi niin kuin pilven ja sinun syntisi niin kuin sumun. Palaja minun tyköni, sillä minä lunastan sinut” Jes.44:22. Jeesuksen lunastustyö vetää syntistä puoleensa. Siinä on elämä.
Tarvitsemme paljon rukousta, Herran enkeleitä ja johdatusta. Tarvitsemme puhdistusaikoja ja paikkoja. Tarvitsemme ystäviä, jotka auttavat meitä. Tarvitsemme kirkasta aurinkoa, joka paljastaa kirkkaudellaan tuulilasimme kurat. Tarvitsemme Jeesuksen autoomme meitä neuvomaan.
Poista syntini niin kuin sumu, rakas Jeesus.

[Irene]

15.3.
Nykyaika on niellyt kevyesti parisuhde sanan ja antanut sille oman tulkintansa.
Avioliittoneuvojat ja alan ammatti-ihmiset viljelevät parisuhde sanaa kuin maanviljelijä viljanjyviä.
Parisuhde kuitenkin on laaja käsite, joka pitää sisällään avioliiton, avoliiton, miehen ja naisen välisen suhteen, aikuisen ja lapsen välisen suhteen, työkavereiden välisen suhteen, rosvon ja poliisin välisen suhteen, miehen ja miehen välisen suhteen, jopa hevosen ja lehmän välisen suhteen ja kissan ja koiran välisen suhteen.
Kristillinen avioliitto on luonteeltaan hengellinen ja eroaa siksi muista parisuhteista.
Avioliitto on kolmisäikeinen lanka, jonka muodostavat mies, nainen ja Jumala.
Suurin osa avioliitoista hajoaa, kun niissä ei ole paikkaa Jumalalle.
Kun tulee kriisi, niin ammattiauttajat puhuvat vain parisuhteesta, aivan niin kuin avioliitto olisi vain ihmisten välinen yhteistyöyritys. Tyhmää.
Raamattu antaa hyvät eväät avioliittoon. Se opettaa ihmissuhdetta, rakkautta ja keskinäistä kärsivällisyyttä.
Mutta sen lisäksi se opettaa alamaisuus-periaatteen, jonka varassa koko rakennus seisoo.
Se on ihmisen alamaisuus Jumalan edessä.
Avioliitto on toimiva ja onnellinen vain sen tähden, että Jumalalla on ylin valta, luomisen edellytykset, kantokyky, herättävä ja etsivä Isän mieli, uhrautuva Vapahtajan ristin rakkaus, parantava sana ja Pyhän Hengen uudestisynnyttävä ja yhdistävä voima.
Vaimon rakkaus on alamaisuutta miehelle Kristuksen tähden. Miehen rakkaus vaimoon on ystävällistä, lempeää, kantavaa ja anteeksiantavaa.
”Vaimot, olkaa miehillenne alamaiset, niin kuin sopii Herrassa. Miehet, rakastakaa vaimojanne, älkääkä olko heitä kohtaan katkerat” Kol.3:18-19.
Avioliitto onkin syntiinlankeemuksen jälkeen ihmiselle itselleen ylivoimaisen vaikea.
Mutta Jumalan tahto on, että kristityt menevät avioliittoon, pelkkä parisuhde ei riitä.
Parhaimmillaan avioliitto on kuin paratiisi.
Pelasta, Herra avioliitot, eheytä puolisot.

[Irene]

16.3.
Olen syntynyt Varsinais-Suomessa ja olen paljasjalkainen turkulainen, vaikka asunkin nykyään Hämeen sydämessä. Paljasjalkaisuus on myös kristillinen vertauskuva. Se merkitsee kristityn elämässä armon kadottamista, synnin hallintavaltaa elämässä, eroa Jumalasta, mutta myös riisumista, hengellistä herätystä, Jumalan puhuttelua, ihmisen paljastettua omantuntoa, herkkyyttä kuulla Herran puhetta.
Herra sanoi Moosekselle Siinain vuorella palavasta pen-saasta: "Riisu kengät jalastasi!” 2.Moos. 3:5. Jumala opetti hänelle nöyrtymistä pyhyyden edessä. Paikkaa, jossa Jumala puhui, tuli kunnioittaa. Itse tunnen suurta kunnioitusta ja iloa Jumalaa kohtaan niissä paikoissa, joissa Jumala on tehnyt minusta paljasjalkaisen edessään.
Kun Jeesus pesi opetuslasten jalat, heistä tuli kokonaan puhtaat. Tuhlaajapoika tuli kotiin paljasjalkaisena vieraalta maalta. Ne kengät, jotka olivat olleet jalassa lähdön hetkenä, olivat kuluneet reissulla puhki. Oli hävettävää tulla kotiin paljasjalkaisena, saattoihan kuka tahansa tehdä kiusallisen kysymyksen pojan kenkien kohtalosta. Mutta se ei kuitenkaan ollut suurin ongelma, vaan miten isä suhtautuisikaan poikaan. Isä oli hyvä ja halasi poikaansa tämän saapuessa, vieläpä lahjoitti hänelle uudet kengät. Samarialainen nainen kohtasi Jeesuksen ja lähti kertomaan Vapahtajasta paljasjalkaisena heti puheen koskettamana. Hengellinen sana, jonka Jeesus sanoi hänelle, riisui hänet uskonnollisesta naisesta syntiseksi naiseksi. Avuttomana ja paljastettuna hän sai armon. Hänestä tuli evankelista.
Paavali kehottaa kristittyjä pukeutumaan kenkiin, jotka ovat alttius rauhan evankeliumin julistamiselle. Se on erinomaisen hieno kuva. Kengäthän ovat aina jalassa ihmisen kulkiessa, niin tärkeäksi Jumala arvostaa ilosanoman kristityn elämän vaiheissa. Jumala ajattelee, että evankeliumi aina näkyisi ja kuuluisi, että jokainen kristitty olisi sanansaattaja.
Herra, sinä tuot minut eteesi paljasjalkaisena, häpeän kanssa, avuttomana. Anna siis minulle kengät, että veisin sinun sanomaasi sinne, mihin tahdot.

[Irene]

17.3.
Monelle ihmiselle työttömyys on uuvuttavan kova kokemus, jota työtävieroksuvat eivät voi ymmärtää. Työn etsiminen on itsetuntoa koettelevaa, varsinkin pettymyksien osalta. Olen huomannut, että työ on monelle elämän suuri kutsumus, jonka kautta voi kokea itsensä tarpeelliseksi. Työ ilmentää tekijäänsä, ihminen Luojaansa.
Kristuksen kohtaaminen antaa ihmiselle hänen elämänsä jumalallisen sisällön. Silloin Jumalan suunnitelma alkaa itää ikuista kasvua hänessä. ”Mutta kun hän, joka äitini kohdusta saakka on minut erottanut ja kutsunut armonsa kautta, näki hyväksi ilmaista minussa Poikansa, että minä julistaisin evankeliumia hänestä pakanain seassa” Gal.1:15-16.
Jumalan suunnitelma alkaa jo ihmisen idussa, äidin kohdussa tapahtuu Jumalan valitseminen ja suunnitelma. Ennen kuin ihminen on syntynyt, tai hänen muotonsa on tullut ilmi, on Jumala ajatellut ihmisen elämän kokonaan. Siitä syntyy sitten pysyvä ristiriita, kun ihmisen järki, tunteet ja tahto vetävät täysin erisuuntaan, mitä Jumala olisi halunnut. Kaikista vaikein tilanne on silloin, kun ihminen on hyvin uskonnollinen ja yrittää elää jumalista elämää, mutta ei tunne Kristusta. Siitä tulee vanhan Paavalin kaltaista elämää.
Seuraavaksi tuleekin Jumalan kuultava kutsu, pelastussanoma, jonka Herran Jeesuksen todistajat tuovat ihmisen ulottuville. Siinä armo selvenee kuin uusi päivä valoksi ihmisen tielle. Tässä Jumala suorittaa ilmaisemisen, jolloin sana tulee lihaksi, Jeesus syntyy ihmiseen. Hänestä tulee kristitty ja sydämeltään uskovainen.
Kutsumuksen vakiinnuttua kristitty alkaa toimia hänelle annettujen lahjojen ja edellytysten mukaan Jumalan kunniaksi. Parhaimmillaan se on evankeliumin kertomista jonkun toisen syntisen pelastumiseksi. Mutta niin kuin Paavalilla, niin monella muullakin kuluu vuosikymmeniä hukkaan, ennen kuin Jumalan tahto tapahtuu ja ihmisestä tulee sanansaattaja.
Anna, Herra, taivaallisen suunnitelmasi toteutua minussa ja maailmassa.

[Irene]

18.3.
Istun usein kirkossa, eri kirkoissa. Harvoin kirkon musiikki säväyttää mieltäni. Toisaalta minulla ei ole kovin suuria odotuksiakaan sen musiikin suhteen. Urut ovat saaneet käsittämättömän suuren hallintavallan kirkon musiikissa. Muita instrumentteja ei juuri koskaan siellä kuulukaan. Onko Jumalakin mielistynyt vain urkumusiikkiin? Voisiko ajatella, että taivaassa soisi koko ajan urut? Kamalaa.
Kuvitellaan, että kanttori tulisi menoihin mukaan kitara, klarinetti tai haitari kainalossaan kansan keskelle. Instrumentin ääni ei tarvitsisi olla voimakas, kun soittaja olisi lähellä. Samalla hän voisi vaikkapa puristaa joitakin lähimpiä ihan kädestä ja toivottaa Jumalan rauhaa ja siunausta.
Jospa instrumenttivalikoimaa lisättäisiin tai vaihdettaisiin Raamatun psalmimusiikin kehotuksen mukaan, niin tulisi paljon rikkautta ilmaisuun. ”Ylistäkää Herraa kanteleilla, soittakaa hänelle kymmenkielisillä harpuilla. Veisatkaa hänelle uusi virsi, helkyttäkää kieliä ihanasti ja riemullisesti.” Ps.33:2-3. Siellä kuuluisivat lyömäsoittimet, puhaltimet, kielisoittimet, jouset ja muut. Samalla seurakunta voisi olla osallistuvampi yhteisö. Monien lahjojen käyttö löytäisi paikkansa Kristuksen palveluksessa. Seurakunnan ilme muuttuisi ja väki tulisi kokoon jakamaan taitojansa ja lahjojansa.
Uskon, että ihmiset tulevat etsimään Jumalaa toisten ihmisten tasolta, kuuntelemaan kansanomaista puhetta Jumalasta ja kuuntelemaan ja osallistumaan tavallisen ihmisen soittoon ja lauluun. Jumalalle emme voi koskaan tarjota riittävän korkeatasoista. Ihmisille riittää musiikissakin kansanomaisuus, kunhan siinä vain on Herran Henki. Uskova ylistää Herraa sanoilla ja soitolla, palvellen häntä. On aina aihetta kiittää Jumalaa.
Kiitos, Jeesus, lahjoista, joita olet jakanut seurakuntasi musiikkielämän rakentumiseksi. Tahdon ylistää sinua aina.

[Irene]

19.3.
Joskus olen elämässäni joutunut vaikeuksiin ihmissuhteissani. En ole aina hyväksynyt tai ymmärtänyt niitä ihmisiä, jotka ovat osuneet tielleni. Helpoin tapa päästä eroon vaikeista ihmisistä on ollut paeta, lähteä toiseen seuraan, vaihtaa työpaikkaa, maisemaa tai kotia. Mutta yllättävästi usein seuraavan kulman takaa onkin tullut vastaan juuri edellisen kopio. Maailma on yllättävän pieni, itseään toistava ja ihmisissä on paljon samankaltaisuutta.
Vaikea ihmissuhde on kuin raskas vene soutaa. Pitää siis tehdä paljon töitä, että pärjäisi tilanteessa kunniallisesti ja säilyttäisi asemansa ilman turhaa riitaa. ”Siimei, Geeran poika; hän tuli ja kiroili tullessaan. Ja hän viskeli kivillä Daavidia ja kaikkia kuningas Daavidin palvelijoita, vaikka kaikki väki ja kaikki urhot olivat hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan” 2.Sam.16:5-6. Raamattu opastaa pyrkimään rauhaan kaikkien kanssa. Huh huh! Joskus on opeteltava olemaan hiljaa, kun kivet lentävät ja kirouksia satelee niskaan. On hiljaa katsottava Jumalan puoleen.
Kiinalainen sananparsi sanoo: - jos sinulla on ongelma, etkä pääse siitä eroon, opettele tulemaan sen kanssa toimeen. Näin siis pitkänmatkan soutajat palkitaan. Ei riitä, että hetken veuhtoo hiki hatussa - ja yksin. Uskovaisuuteen kuuluu yhteys ja vuorovaikutus toisten uskovien kanssa. Kysyä tietysti sopii, että onko Jumala valinnut kaikki nuo vaikeat ihmiset elämääni? Ja vastaus on: kyllä.
Jos opin jotakin itsetuntemuksesta, se auttaa elämässäni. Jos opin tuntemaan toisia ihmisiä, se helpottaa työnteossa, keskustelussa, rinnakkainelossa, seurakunnassa, kodissa ja avioliitossa. Jos opin tuntemaan Jeesuksen, saan osakseni hänen tuomansa armon ja totuuden. Silloin on helpompi soutaa, raskastakin venettä ja niitä näyttää piisaavan.
Jeesus, sinä kärsit kaikkia ihmisiä, opeta minuakin siihen.

[Irene]

20.3.
Aikamme kristittyjä vaivaa velttous. Se ilmenee yleisenä väsymyksenä, kyllästymisenä, masennuksena ja hengellisenä penseytenä. Joskus joku arvioi aikamme kristillisyyttä, opilliselta kannalta, hengen ilmiöiden pohjalta tai kirkollisista lähtökohdista, hengellisistä asioista ja suurin osa kristityistä on tyynen tyytyväisesti ja ilmeettöminä hiljaa. Tunnelma on kuin joululaulussa: ’Kun soihdut sammuu, niin kaikki väki nukkuu’.
Vallitseva tilanne on juuri nyt samanlainen kuin Jeesuksen ennustama seurakunnan tila ennen hänen uutta tulemustaan. Pimeys, synti, uneliaisuus, välinpitämättömyys, lihallinen mieli, sielullisuus, rahanahneus ja voimaton kristillisyys ovat muodissa. Jeesuksen nimi, Jumalan sanan kunnioittaminen, Herran pelko ja Pyhän Hengen voima eivät ole korkealla kurssissa.
Velttous on ainainen vaara kristitylle, sitä seuraa hengen sammuttaminen ja viimeksi kristitty lopettaa Herran palvelemisen. ”Älkää harrastuksessanne olko veltot; olkaa hengessä palavat; palvelkaa Herraa” Room.12:11. Kun nämä unohtuvat, se heijastuu heti seurakuntaelämässä. Harvoin saa kuulla terävää, Raamattuun pohjautuvaa julistusta, joka keskittyy ihmisen pelastumiseen helvetin tuomiosta, harvoin Golgatan sanomaa joka tulee julistajan särjetystä sydämestä.
Seurakuntavaalit olivat myös melkoinen farssi. Ihmisiä kosiskeltiin keinoja kaihtamatta kirkon takuumiehiksi, vaikka heillä ei ole ollenkaan plakkarissaan tehtävään tarvittavaa Kristususkoa ja taivaan passia. Olemme palanneet taas aikaan, jossa Herramme rukoushuoneesta on tehty ryövärien luola. Jeesusta tarvitaan taas, röykyttämään ja tuulettamaan. Nyt ei ole imelän hymistelyn aika, vaan kristillinen seurakunta kaipaa kohtikäyvää, henkilökohtaista sanaa Jeesuksesta. Tietäköön jokainen uskova, että elämme Raamatun mukaan sotatilassa ja vihollismaaperällä.
Velttoon kristillisyyteen on vain yksi lääke: parannus. Se merkitsee vilpitöntä kääntymystä synnistä, maailmasta ja perkeleen vallasta Jeesuksen puoleen. Jeesus antaa uuden elämän vain hän!
Auta minua irti velttoudesta, laiskuudesta ja penseydestä, Herra, että eläisin sinun kunniaksesi.