Jeesus on Herra /Toukokuu

[Irene]

11.5.
Kuljen kaupungin katua ihmisvilinässä, toisia tulee, toisia menee – ties minne? Ihmiset ovat ostoksilla, työmatkalla ja lorvimassa. Tämä on meidän maailmamme. Tämä on maailma, jossa ei äkkiä katsoen näe mitään kristillistä – niin no kirkontorni ja risti siellä. Mutta Jumalalle nämä ihmiset ovat tärkeitä. Hän on luonut ja lunastanut heidät. Ihmiset eivät vain tiedä sitä, eivätkä usko siihen.
Jeesus kuoli aikansa maailman murhaamana. Hänen aikalaisensa vihasivat häntä ja hänen sanomaansa. Keskellä suurta pi­meyttä, maailman yötä, vähän ennen kuolemaansa, hän rukoili: ”En minä rukoile, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että sinä varjelisit heidät pahasta. He eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole” Joh.17:15-16.
Jeesus opetti omillensa, miten tulee suhtautua maailmaan. Tämä on ollut ilmeisen vaikea asia kautta historian. Huo­noim­mil­laan kristityt menevät täysillä maailman mukana. Silloin he eivät tee mitään erotusta maailman ja kristillisyyden välille. Seurauk­sena on se, että paha, perkele ottaa heihin kiinnityksen ja alkaa rie­pottaa heitä mielensä mukaan. Joskus kristityt ovat yrittäneet eris­täytyä maailmasta. Siinä kyllä saattaa säilyä jonkinlainen pyhyys, mutta sen ongelma on siinä, että sellainen kristillisyys ei toteuta enää lähetyskäskyä: mennä viemään Kristus kaikkeen maailmaan.
Uskovalle on normaalia, että hän kokee muukalaisuutta maa­ilmassa, on olossaan juureton ja kärsii maailman syntisestä me­­nosta ja Jumalan vastaisuudesta. Ei ihme, että meitä on aina pidetty kummallisina?
Jeesuksen rukous Isän varjelevasta suojeluksesta on aivan välttämätön, sillä paha riippuu meissä kiinni.
Jeesus, sinä olet itse ollut maailmassa ja tunnet kaikki. Pe­lasta ihmiset tänään, irrota heidät maailmasta itseäsi varten. Varjele meidät pahasta. Auta meitä elämään pimeän maailman keskellä sinun valonasi.

[Irene]

12.5.
Ystävälläni oli monta poikaa, joiden elämään oli liittynyt monta tragediaa. Eräs hänen pojistaan telkeytyi kerran asuntoonsa, eikä vastannut huutoihin ja kolkutuksiin. Ystäväni oli huolissaan lapsestaan ja silloin hän otti sorkkaraudan ja päätti vääntää oven väkisin auki. Kun hän oli tehnyt tuota tovin, hänen olkapäälleen koputettiin. Takana seisoi poliisi virkapuvussaan. Joku oli soit­tanut hädissään virkavaltaa apuun. - Mitäs te teette? kysyi poliisi. - Olen isä ja huolissani pojastani, joka asuu tuolla oven takana, ystäväni sanoi. – Haluan tietää, mitä pojalleni kuuluu. En ole hu­malassa. Poliisi katsoi ystävääni ja sanoi: - Jatka vaan!
Jumala on pannut sydämiimme murheen läheisistämme ja heidän pelastumisestaan. Jumala ei ole niinkään kiinnostunut ajal­lisesta menestyksestämme kuin ikuisesta onnestamme hänen luo­naan. Siksi murhe ja vaikeus ovat Jumalan parhaita aseita, kun hän etsii ihmistä yhteyteensä.
Avuton isä rukoilee avuliasta Isää: ”Jumala, ota korviisi mi­nun rukoukseni, älä kätkeydy, kun minä armoa anon. Kuun­tele minua ja vastaa minulle. Minä kuljen rauhatonna murheessani ja huokaan” Ps.55:2-3. Kuinka suuresti me kai­paammekaan Herran läheisyyttä suurissa murheissa ja sisäisten taistelujen päivinä. Joskus sanamme loppuvat peräti ja jäljelle jää vain rauhattomuus, murhe ja huokaus. Niille on oma aikansa – Jumalan aika.
Jeesuksen murhe Isän tahdon toteutumisesta ja Herran omien ystäviensä selviämisestä oli aiheellista. Uskovat ja heidän rakkaansa ovat Herran erityisen tarkkailun kohteena. Jokainen mus­­ta lammaskin, joka pyrkii pakoon ja eristäytymään, on Her­ralle rakas. Hän tekee kaikkensa voittaakseen kadonneen laumaansa.
Jeesus tue minua murheen hetkinä, silloin, kun sydämeni lyö levottomasti, kun rukoukseni on yhtä huokausta. Kuule ru­koukseni rakkaitteni puolesta.

[Irene]

13.5.
Televisiossa tuli dokumentti ortodoksikirkkoon kuulu­nees­ta miehestä, Ristosta. Hän oli hylännyt maallisen humun, per­heensä ja eronnut vaimostaan sekä vaihtanut hulvattoman elä­mänsä luostariin. Ohjelmassa kuvattiin hänen arkeaan ja touhua­mistaan luostarissa aateveljiensä kanssa. Siellä hän viiletti munkinkaapu yllään elementissään uudessa ympäristössä. Hän kertoi haluavansa tulla hyväksi ortodoksiksi ja opettelevansa jo kahdeksatta vuotta pyhyyttä.
Ihminen uskoo aikansa omaan hyvyyteensä ja silloin hän voisi olla kehityskelpoinen pyhittymään pyhimykseksi. Tämä on suuri uskonnollinen valhe. Tietyssä ympäristössä, kuten luostarissa, on tuommoiselle luulolle hyvä kasvualusta. Yksinäisyydessä, eris­tet­tynä yhteiskunnasta ja samoinajattelevien kanssa pyhyys näyt­tää kasvavan. Mutta toivon mukaan romahdus tulee ennen kuolemaa, sillä on hirmuista joutua helvettiin sen tähden, että pystytti vain omaavanhurskautta. Ei pyhyyttä voi opetella, Jumala tekee ihmi­sen pyhäksi.
Syntisen paikalle joutuminen on konkurssin paikka. Kun hengellisyydestä ei ole jäljellä kuin haiseva ihmisraato kuin kalan­ruoto, toteutuu Raamatun sana: ”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei” Room.7:18. Se on niin kova sana uskonnollisuutta vastaan, että se pitäisi kirjoittaa jokaisen luostarin seinään ja liittää kaikkien pyhimysten kuvien yläpuolelle.
”Minussa ei asu mitään hyvää” on kova sana humanistille ja kirpaisee myös hämäläistä sydäntä. Mutta ilman tätä totuutta on turha ruveta rakentamaan hengellistä elämää. Ei mitään on ei mi­tään. Ihmisessä ei ole mitään hyvää. Mutta kun Kristus tulee ih­miseen, hänestä tulee kokonaan hyvä Jeesuksen ansion perus­teella, vaikka olisi maailman suurin syntinen niin kuin Paavali. Hänestä tulee pyhä.
Yllättävää onkin se, että Jumala rakastaa tällaista ihmistä ja lupaa vanhurskauttaa jumalattoman. Se ei kuulostaa ihan jär­kevältä, mutta on kuitenkin totta. Tällaisen hän pelastaa.
Jeesus on hyvä ja hänen hyvyytensä lasketaan meidän an­sioksemme. Jumala katselee meitä Kristuksessa yhtä täydellisinä kuin Jeesus on. Ihmeellistä, huolimatta siitä, että hän tuntee minut kokonaan, hän sanoo minua pyhäksi.
Herra, vapauta minut omasta pyhyydestä ja suoritus­kristillisyydestä ja luottamasta itseeni. Tee minusta uskova, joka on täysin riippuvainen sinusta.

[Irene]

14.5.
Joku nainen soitti meille ja kysyi, että teenkö käärmeistä ruokaa. Vastasin, että ajan niitä ulos seurakunnasta. Nainen oli ihan sanaton. Hän luuli minun olevan eräs toinen Turkka Aalto­nen, jo­ka pitää henkiinjäämiskursseja ja opettaa erämat­kai­lu­kurs­silla. Olen tavannut kaksoisolentoni ja kertonut näistä tapauksista. Hän on saanut vastaavanlaisia kommentteja tuntemattomilta ihmisiltä. Kerran olin saarnannut hänen kotiseurakunnassaan ja väki luuli kaksoisolentoni tulleen uskoon. Kun en näyttänyt häneltä, oli joku tokaissut: - kyllä toi usko on ihmeellinen asia, kun se muuttaa ulkonäönkin?
Jumalan palvelijat joutuvat yllättäviin tilanteisiin ja jou­tu­vat vastaamaan yllättäviin kysymyksiin, joihin ei voi miettiä vas­tauksia etukäteen. ”...kaikessa me osoittaudumme Jumalan pal­velijoiksi: suuressa kärsivällisyydessä, vaivoissa, hädissä, ah­distuksissa… kunniassa ja häpeässä… tuntemattomina ja kui­tenkin hyvin tunnettuina… monia rikkaiksi tekevinä…” 2. Kor.6:4-10. On varauduttava kaikkeen, elämä on suuri seikkailu. Onni täällä vaihtelee ja Taivaan Isä suojelee.
Tunnetun ihmisen ongelma on vastuullisuus, hän joutuu paljon enemmän syyniin kuin sellaiset, jotka ovat enemmän sivussa. Tunnetun ihmisen sanoja ja tekoja punnitaan, arvioidaan. Hän­tä haukutaan ja kehutaan. Kristittynä joutuu pohtimaan, mitä on kus­sakin tilanteessa Jumalan palveleminen. Mikä kirkastaakaan Ju­malan kunniaa, mikä nostaa Kristuksen arvoa, mikä tuo Jeesuk­sen suuren nimen arvokkaasti kuuluville ja näkyviin?
Jeesuksen seurassa ihminen kasvaa Jumalan palvelijaksi, jos hän tahtoo tehdä Luojansa mielen mukaan. Vaihteleva tulevai­suus ja mutkainen tie tekevät meidät riippuvaiseksi Herrastamme. Jeesus on valinnut meidät ja me valitsemme Jeesuksen – aina.
Jeesus, suo minun olla tuntematon, että sinä voisit tulla tu­tuksi ihmisille ja suo minun olla tunnettu aikalaisillemme, että he voisivat kääntyä luottamuksella puoleeni etsiessään sinua.

[Irene]

15.5.
Tapasin Haminassa Osuuskaupassa ostoksilla ruustinna Tuo­misalon, pirteän vanhan tädin, joka oli juuri täyttänyt 81 vuot­ta. Juttelimme kuulumisia kaupan hyllyjen lomassa. Hän sa­noi las­keneensa edellisen vuoden aikana pitämänsä puheet, seurakunta­talossa, seuroissa ja lähetyspiireissä. Arvasin jotain, mutta alakant­tiin. Niitä oli kuulemma 157 kpl! Melkoinen saavutus ikä­neidolta. Muistin hänen puhuneen hiljattain ja ajatuksen juoksu oli joh­donmukaista ja äly terävä kuin veitsi.
Jumalalla on ennenkin ollut armoitettuja uskonsisaria vas­tuul­lisissa tehtävissä. ”…naisprofeetta, Hanna …kah­dek­san­kym­menen neljän vuoden ikäinen. Hän ei poistunut py­hä­köstä, vaan palveli siellä Jumalaa paastoilla ja rukouksilla yötä ja päivää… ylisti Jumalaa ja puhui lapsesta kaikille, jotka odottivat Jerusalemin lunastusta” Luuk.2:36-38. Kun Jeesus tuli hänen eteensä, mummo kunnioitti Jumalaa äänek­käällä ylistyksellä ja alkoi todistaa Herrasta kaikille läsnäoleville.
Jumalan voima, työ ja vaikutus eivät ole kiinni ihmisen iästä vaan sydämestä. Kenellä on altis sydän ja nöyrä Henki, hän seu­raa Herraa kaikkialle. Hänen askeleensa kulkevat Jeesuksen jäl­jessä. Hän on oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja hänellä on Ju­malan antamia sanoja ja tekoja juuri siihen hetkeen aivan kuin ti­lauksesta. Hän kunnioittaa Jumalaa.
Usein vanha uskova miettii omaisuuttaan tai suree eläkkeen pienuutta, lisääntyviä sairauksiaan tai heikkouksiaan, vertailee oloaan toisiin ihmisiin ja on varma, että asiat ovat muilla paremmin kuin hänellä. Mutta vanhan uskovan pitäisi kunnioittaa Herraa, että Jeesus olisi hänelle kaikki kaikessa. Hänen pitäisi ylis­tää Jeesusta, uhrata Jeesukselle, palvella Jeesusta, kiittää Jeesuksesta Isää taivaassa.
Kiitos Jumalalle uskovista vanhuksista, jotka loistavat us­koa, rakkautta ja toivoa ympärillensä – meille nuoremmille.

[Irene]

16.5.
Olen sitä ikäpolvea, jolle on opetettu nuoruudessa nok­kimisjärjestys. Lapsille opetettiin vanhempien kunnioittaminen. Ruo­­­­kapöydästä ei nuorempi koskaan ottanut ennen vanhempaa. Samoin linja-autoon ei nuori mennyt koskaan vanhemman edellä. Naisille annettiin myös etuoikeus miesten edellä. Oppilas avasi oven opettajalle ja nousi seisomaan kun arvokkaampi henkilö tuli huoneeseen.
Olin kotiseuroissa, jossa keskustelimme nokkimisjärjes­tyksestä. Perinteisesti erilaisissa juhlissa, joissa oli mukana kirkon­työntekijöitä ja seurakuntalaisia, he olivat ottaneet kahvipöydästä seuraavassa järjestyksessä: 1. pappi 2. kanttori 3. vanhat naiset 4. emännät talonsa lehmien pääluvun mukaan 5. miehet 6. lapset.
Jeesus neuvoi jäämään taakse, sillä se oli nöyryyttä, josta saattoi saada ylennyksen. ”Kun joku on kutsunut sinut häihin, älä asetu aterioimaan ensimmäiselle sijalle… Vaan kun olet kutsuttu, mene ja asetu viimeiselle sijalle, ja niin on se, joka on sinut kutsunut, sisään tullessaan sanova sinulle: 'Ystäväni, as­tu ylemmäksi.' Silloin tulee sinulle kunnia kaikkien pöytä­kumppaniesi edessä” Luuk.14:8-10. Jeesus toteutti itse juuri tätä menetelmää. Hän tuli ihmisten luo nöyränä ja hiljaisena ja odotti, kunnes ihminen hyväksyi hänet Herrakseen.
Kristityn on syytä ottaa Herran neuvo vaarin ja tehdä niin, sillä se oli Vapahtajan oma tie. Hänkin väistyi, kun ihmiset eivät etsineet häntä tai pyytäneet apua, odottaneet Messiasta. Uskovan paikka on olla ihmisenä ihmisten lähellä, mutta ei missään tapauksessa herrana halliten ja pomottaen lähimmäisiään.
Uskovan on opeteltava odottamaan vuoroaan, kyllä se tulee. Siinä oppii rukoilemaan, hiljentymään ja kysymään Herran tah­toa. Kristityn on opittava alentumaan, ottamaan halpa paikka ja toisarvoinen asema. Hänen ei missään tapauksessa pidä mieliä kor­­kealle ja johtopaikalle. Jumalalla on kaikessa järjestys ja aika­taulu, joka ei muutu alvariinsa. Herra on viisas ja hänen suunnitelmansa täydellinen. Korotus tulee sekin ajallansa.
Osoita, Jeesus, paikkani ja auta minua tyytymään vaikka viimeiseen paikkaan sinun takiasi.

[Irene]

17.5.
Eräänä kirkkaana aurinkoisena arkipäivänä huomasin naa­purien ryhmittyneen pihalle istuskelemaan penkeille lasten hiek­kalaatikon liepeille. Sieltä kuului pulina ja nauru, lapset kil­jah­telivat ja koira haukahti. Tämä oli nykypäivää. Ihmiset elivät hyvin tai kohtalaisesti, vaikkeivät tehneet töitäkään. Ruokaa riitti, koska naapuritkin näyttävät ylipainoisilta. Sosiaalitoimi jakoi riit­tävästi elämän edellytyksiä, yhteiskunta toimi tasauksen mer­keissä. Ei ollut enää pakko tehdä työtä, selvisi kyllä muutenkin.
Jeesus puhui vertauksen, joka kuvasi hänen omaa teh­täväänsä, kun hän lähti kutsumaan opetuslapsia: ”Sillä taivasten valtakunta on perheenisännän kaltainen, joka varhain aamulla lähti ulos palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa…. ’Miksi seisotte täällä kaiken päivää joutilaina?’ ” Matt.20:1,6. Kaikille joutilaille hän esitti kutsun lähteä hänen hommiinsa ja he lähtivätkin. Työn jälkeen tuli palkan maksun aika. Yllätyksekseen kaikki saivat saman palkan. Tällainen sosiaalipolitiikka saa jo van­han kommunistinkin huokaamaan. Van­hastaan kristityt ovatkin pu­­huneet armopalkasta. On joku paikka, jossa kaikki ovat samanarvoisia: Jumalan edessä.
Joissakin uudemmissa kouluissa pyritään kasvattamaan op­pilaat ryhmätyön kautta. Koko työryhmä saa saman arvosanan. Etevämmät opetetaan auttamaan heikoimpia. Ei riitä, että yksi lois­taa ja ratkaisee nopeasti tehtävät, kaikkien pitää oppia selviytymään. Yhdessä hyvää tulee. Raamatun idea seurakunnasta on pitkälle samanlainen, kaikki tarvitsevat kaikkia ja ovat riippuvaisia opettajastaan.
Ei ole tärkeää, monentenako tulemme taivaan valta­kun­taan, vaan että huonoinkin lammas pääsisi perille ennen kuin ovi suljetaan. ”Nopeasti vierivi vuosien vuo. Huomenna voit ehkä kuolla. Jokaiselle kaikuva on sana tuo: Ah Herra saapuu jo tuolla! Aika lyhyt on, tee heti parannus. Jeesuksessa kun on vielä armahdus.” SK 216:5. Kutsu kuuluu aikansa, sitten se loppuu.
Auta minua, Kristus, näkemään kadonnut, eksynyt, haavoittunut, sairas, ontuva, yksinäinen, heikko ja huono, joka tarvitsee tai odottaa sinua.

[Irene]

18.5.
Suomalainen yhteiskunta hiljentyy lauantai-iltana Lotto-arvontaan. Ihmisten pelihimo on kiihottunut äärimmilleen. Siinä ei yleensä kukaan voita mitään, joskus joku saa muutaman mil­joo­nan. Samanaikaisesti tuhannet ihmiset sijoittavat miljoonia mark­koja, jotka peli nielee pedon kitaansa. Tosin osa markoista jaetaan myöhemmin kansankulttuurin hyväksi.
Mutta mitä voittaakaan se, joka ei koskaan voita mitään? Mitkä ovat hänen mahdollisuutensa? Elääkö hän vain sattumalta ja turhaan? Ei, sillä Herra, Jumala on ajatellut ihmistä jo ennen hä­nen syntymäänsä valmistamalla kaikkia ihmisiä koskevan pe­lastuksen koko maailmalle Kristuksessa Jeesuksessa.
Tärkein ja jumalallisin arvonta suoritettiin taivaassa. Tässä arpajaisissa jokainen arpa voittaa. Se on uskovan arpa, Herra itse. ”Herra on minun pelto- ja malja-osani; sinä hoidat minun ar­pani. Arpa lankesi minulle ihanasta maasta, ja kaunis on mi­nun perintöosani. Minä kiitän Herraa, joka on minua neu­vonut; yölläkin minua siihen sisimpäni kehottaa” Ps.16:5-7. Her­ra Jeesus on uskovan osa ajassa ja ikuisuudessa. Jeesuksen kans­sa uskova saa elämän ja taivaan.
Jeesus on mennyt taivaaseen valmistamaan meille sinne paikkaa. Taivas on kaunis ja ihana perintöosa, jonka uskova saa Pyhän Hengen siunauksena, Vapahtajan työn ja Jumalan rakkau­den seurauksena. Tämä tietoisuus tuo tullessaan kiitollisen mielen. Uskova kiittää Herraa, päivällä, yöllä, aamulla, illalla. Herran neu­vot ovat uskovan apu joka tilassa. Herra on meidän neu­von­antajamme.
Uskovan tulee olla herkällä mielellä Herran edessä, kun sisin kehottaa kiitokseen. Ulkopuolinen ei voi ymmärtää, mitä herk­kua uskova saakaan maistaa Herran seurassa olosuhteista huo­limatta. Hän saa taivaan mannaa. Ulkoiset olosuhteet eivät useinkaan säväytä, mutta sisin laulaa Herralle kiitosta. Pyhä Henki kehottaa siihen.
Kiitos, Jeesus, kaikesta. Kiitos, että sinä hoidat arpani ja minullekin on luvattu paikka ihanassa maassa, sinun luonasi.

[Irene]

19.5.
Oli menossa seurakunnan päiväkerhon kevätjuhla. Kerhotädit järjestelivät kaikkia paikoilleen. Tilaisuus ei ollut vielä kunnolla alkanutkaan. Yhtäkkiä pieni poika syöksyi salin etuosaan ja alkoi laulaa: - Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan, on sel­lainen työmiehen lauantai. Äiti juoksi häpeissään kiireesti hake­maan poikaa pois esiintymästä. Poika pokkasi vielä yleisölle esi­tyk­­sen lopuksi. Tapaus herätti juhlakansassa hilpeyttä. Päivä­ker­hotäditkin seisoivat hetken hämmästyneinä ja alkoivat sitten juh­lan.
Lapset ovat erinomaisia elämän tulkkeja. Heistä näkee ja kuulee sen, minkä vanhemmat pitävät visusti käyttäytymis­sään­töjen kulisseissa. Kuuntele lasta, niin tiedät, mikä siinä kodissa on tärkeää. Lapsen kieli on vanhemman kieli, lapsen arvomaailma on aikuisten arvomaailma. Millaisia ovat vanhemmat, sellaisia ovat lapset. Kauhukakarat tulevat kauhuvanhemmista.
Pieni tyttö oli saanut kotonaan kasvaa uskossa Jumalaan se­kä oppinut tuntemaan Vapahtajan ja seuraamaan Herraa ilman näkyvää menestystä. ”Kerran olivat aramilaiset menneet ryöstöretkelle ja tuoneet Israelin maasta vankina pienen tytön, joka joutui palvelukseen Naemanin puolisolle. Tyttö sanoi emännällensä: ’Oi, jospa herrani kävisi profeetan luona Samariassa! Hän kyllä päästäisi hänet hänen pitalistansa’” 2.Kun.4:2-3. Pieni tyttö oli säilyttänyt vankeudessa uskonsa Her­raan ja palveli häntä vihollismaassakin antamalla taivaallisen neu­von sairaalle isännälle.
Lapsena saatu evankeliumi ja kasteopetus vaikuttavat ko­ko ihmisen elämän ajan. Lapsena opetetut rukoukset ja uskonasiat ovat verraton pääoma elämässä. Aikanaan sopivassa tilanteessa lap­sen usko puhkeaa sanoiksi, jotka kirkastavat Vapahtajaa. Lap­sen todistus Herrasta on aito ja esimerkillinen. Ei ihme, että Jeesus varoitteli turmelemasta lapsen uskoa ja viettelemästä pieniä.
Jeesuksen omana lapsi on joskus evankelista ja Herran to­distaja, silloin hän voi opettaa aikuisiakin. Jumalan totuus ja rak­kaus kaikuu lapsen äänellä kirkkaasti ja puhtaasti. Lapsi uskoo, että Jeesus voi kaiken, parantaa ja pelastaa jokaisen.
Herätä, Herra kodeissamme hengellistä elämää, niin että pelastuksen laulu kaikuu. Anna lasten päästä varhain tuntemaan sinut ja varjele heitä uskossa.

(HUOM: Kasteopetus siinä tapauksessa, että on upotuskaste, eikä vauvan valelukaste. T:foorumin ylläpitäjä)

[Irene]

20.5.
Teimme pihatöitä, veimme lehtikasoja pois, raivasimme kuolleita oksia puista ja trimmasimme pensaita. Istutimme uusia kasveja. Kitkimme rikkaruohoja. Vaimoni, Hilkka, kaivoi voi­kuk­kia juurineen nurmelta. Niitä oli hirveän paljon ja niissä on pitkä juuri. Ne ovat hyvin toimeentulevia ja helposti lisääntyviä. Hilkka sanoi saaneensa lapsena naapurilta palkaksi pennin joka voikukasta, jonka kaivoi ylös maasta. Siihen aikaan pennikin oli vielä rahaa. Kova homma, pieni palkka. Ilmankos monet katselevatkin mielellään keltaisia kukkia nurmikollaan?
Ihmiset ovat kuin rikkaruohoja, jotka hetken kukoistavat ja sitten ne hävitetään. Ihme, että monet kuitenkin takertuvat tähän elämään kuin taivaspaikkaan? Ja jos he joutuvat luopumaan jos­takin, tapahtuu se vaan äärimmäisen pakon edessä. Ihmiset tais­televat eduista, rahoista ja vallasta.
Jumalan viha kohtaa syntiä, jumalattomuutta, pilkkaajia ja Kristuksen kieltäjiä. Silloin hyvinvointi on näennäistä, samoin ih­misen voima tai hänen hyvä asemansa yhteiskunnassa. ”Sinä huuh­dot heidät pois; he ovat kuin uni, ovat kuin ruoho, joka aamulla kukoistaa: aamulla se kasvaa ja kukoistaa, mutta il­lalla se leikataan ja kuivettuu. Sillä me hukumme sinun vihasi voimasta” Ps.90:5-7. Missä siis ihminen vietätkään iäisyytesi?
Raamatun opetus on karua: ensin tulee Jumalan kutsu, sit­ten Jumalan rakkaus ja viimein Jumalan viha niille, jotka hyl­käävät rakkauden. Ihmiskunta kulkee kohti viimeistä tuomiota, jossa jokaisen elämä tutkitaan, teot punnitaan, sanoista joutuu vastuuseen. Kuitenkin kansa nukkuu ruususen unta ja luulee Jumalan katsovan kaikkea läpi sormiensa? Voi, mikä yllätys onkaan tulossa?
Valheellisen unen vastineeksi Jumala on lähettänyt Jee­suksen totuudeksi. Totuus tekee vapaaksi. Jeesukseen uskova al­kaa vasta silloin kukoistuksensa, kun muut kuihtuvat ja kuolevat. Uskova ei kohtaa enää Jumalan vihaa, sillä se on kohdistunut jo ristillä Jeesukseen.
Vapahtaja, armahda minua, anna syntini anteeksi ja herätä hukkuvat sielut. Anna vielä kansallemme etsikonaikoja, nöyr­ty­misen hetkiä ja parannuksen julistajia.