Jeesus on Herra / Kesäkuu

[Irene]

11.6.
Kristillinen järjestötoiminta on varsinaista tasapaino­tai­tei­lua toiminnan ja elämän, hengellisen ja sielullisuuden, inhi­millisen ja jumalallisen välillä. Ei siis ihme, että kirkkohistoriassa joskus todetaankin, että myöhemmin liike raitistui. Siihen voisi jatkaa, että nyt sitä ei ole enää ollenkaan tai se on hengellisesti kuollut. Liiallinen raittius olikin pelkkää desinfioimisainetta, kaik­ki kuoli. Tämä on ainainen puhtaaksi viljellyn kristillisyyden vaa­ra.
Raitista ja hengellisesti kuollutta kirkollista elämää on viljelty kosolti Suomen maassa. Raittius on tullut tärkeämmäksi kuin elämä. Kuvitelkaamme koti, jossa vaalitaan puhtautta ja hy­gi­e­niaa. Se voi mennä sairaalloiseksi itsensä ja toisten tark­kai­luksi, jossa pöpöt vaanivat joka kulman takana ja sairauden peikot piirittävät valistumatonta likapesää. Kuvitelkaamme lapsia, jotka eivät voisi leikkiä ja iloita. Tosin samalla paikat sekoavat ja koti joutuu epäjärjestykseen.
Elämästä, joka keskittyy liiaksi kehysten kiillotukseen, puuttuu varsinainen kuva, elämä jää sisällöttömäksi. Eräs kirk­koherra sanoi sen minulle aikoinaan näin: - Minä vastaan kaikesta julistuksesta tässä seurakunnassa. Niinpä niin, oi ihminen. Mutta entäpä, jos joku hurmahenki hiipii iltajunalla seurakuntaan ja pitää salaisen kotikokouksen. Missä olet silloin kaikesta vastaava, kaik­ki hallitseva kirkkoherra?
Vapahtajan sanoissa oli voima ja viisaus, usko ja rakkaus. Ne sanat synnyttivät herätystä ja toimintaa. ”Ja Jeesus tuli heidän tykönsä ja puhui heille ja sanoi: ’Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä’” Matt.28:18. Seurakunta on Kristuksen varassa. Jos Kristus on Herra, kuningas, profeetta ja pappi, niin kyllä seurakunta selviää. Muuten sitä ei pelasta edes myöhemmin tapahtuva raitistuminenkaan.
Anna meille raittiuden Henki sinun tuntemisessasi, Kris­tus.

[Irene]

12.6.
Olen huomannut, että nykyään on muotia kevyt kris­til­lisyys. Vanhanaikainen, arvokas, paatoksellinen, perinteikäs kirk­kouskovaisuus on häviämässä. Pinnallinen, sielullinen Jumala-us­ko ja sen mukaan valittu elämä ja teot menevät hyvin kaupaksi ja kaupustelijoita riittää. Emme jaksa kuunnella pitkiä hengellisiä pu­heita, emme jaksa laulaa raskaita virsiä, emme pidä rukoi­le­misesta, emme harrasta kotihartauksia, emme kannata säännöllistä Jumalan etsintää ja palvelemista.
Raamatun ilmoitus tuo kuitenkin eteemme kaikkea muuta kuin helpon Jumala-kuvan, Herran Jeesuksen seuraaminen on to­dellinen ja vakava kutsu elämään, hänen todellisen seuraamisensa kut­sun. Löydämme Raamatusta alennetun Kristuksen, häväistyn, tyhjennetyn, pilkatun, orjan muodossa kulkevan ihmisen, kärsi­myksissä heikennetyn, halveksitun, ristinkantajan.
Jeesus otti Isän kutsun vastaan ja vapaaehtoisesti kulki tuskien tien Getsemaneen, Gabbataan ja Golgatalle. ”…tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen; hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuo­lemaan asti” Fil.2:7-8. Jeesuksen ihmisyys oli suuri murhe­näy­telmä, hyvästä tehtiin huono, synnittömästä syntinen, puhtaasta likainen, pyhästä paha. Hän suostui siihen.
Tämä on raskasta kristillisyyttä, sen sydänääniä. Siinä sykkii Jumalan mieli ja elämä. Se on maailmalle ja kadotukseen joutuville täysi hullutus, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. Tässä kaikki pinnallinen, kevytkenkäinen deodo­rantti-usko haihtuu taivaan tuuliin. Kun ihmisen eteen tulee risti ja kärsivä Vapahtaja, niin suurin osa ihmisistä kääntää hänelle selkänsä ja lähtee pakoon. Toiset pakenevat valitettavasti lopullisesti ja katumus tulee vasta ikuisuudessa.
Mutta Jeesuksessa on alennuksensa keskellä myös voima ja uusi elämä. Hänen salattu Jumaluutensa avautuu ihmiselle uu­deksi oveksi, tieksi, tulevaisuudeksi, kadotettuun paratiisiin, tai­vaaseen.
Anna minun tuntea sinut, Kristus, elävästi, sisäisesti, hen­kilökohtaisesti. Varjele minua joutumasta pinnalliseen kristilli­syy­teen, jossa sinä olet vain huulillani, mutta et sydämessäni.

[Irene]

13.6.
Olimme perheenä kyläreissulla. Istuimme Markkisella keit­­­tiön pöydän ääressä ja joimme kahvia. Mukana oli minulle en­tuudestaan tuntematon perhe, joka asui heidän naapurissaan. Kes­kustelussamme mies kertoi joutuneensa autollaan poliisin tutkaan ja jääneensä kiinni ylinopeuden ajamisesta. Silloin mies oli sanonut po­lii­sille: - Armahtakaa minua! Siihen poliisi oli vastannut: - Jumala armahtaa, mutta sakot on maksettava.
Joskus armon saaminen lähimmäiseltä on paljon vaike­am­pi kuin Jumalalta. Ihmisen petomaisuus tulee esiin musta­suk­kai­suutena, sadismina, kostona ja muina kieroutuneina ilmiöinä. Sil­loin saattaa heikommalle tulla eteen pakomatka, piilopaikan etsintä ja suojautumisen tarve. Lähimmäinen on käytöksemme peili. Hänestä näemme itsemme.
Saamme synnit anteeksi, kun tulemme Jeesuksen luokse. Mutta joudumme kantamaan vaivoja ja vastuuta ajallisesti niistä asioista, joita syntimme ovat aiheuttaneet yhteiskunnalle ja lähimmäisille. Emme voi sivuttaa sellaisia asioita, jotka odottavat sopimista ihmisten kanssa, selvää katumusta ja parannusta. Kris­tillisyys, joka ei toteudu ihmisten kesken ei ole kristillisyyttä. Salainen tulee julkiseksi.
Ihmisen kurjuus on Jumalan tilaisuus. Kokemamme vaivat vievät meitä Kristuksen luo. Ne nöyryyttävät ja näyttävät sen, mi­ten avuttomia olemmekaan ja miten suuri on Kristuksen apu. ”Ja kun Jeesus kulki sieltä, seurasi häntä kaksi sokeaa huutaen ja sanoen: ’Daavidin poika, armahda meitä’” Matt.9:27. Sokeus panee huutamaan Herran puoleen.
Esimerkillinen on se ihminen, joka kääntyy kaikissa asi­ois­saan Jeesuksen puoleen. Hän ei luota itseensä vaan Kristuk­seen. On hyvä, että tulee hetkiä, jolloin armoa tarvitaan, koska se tekee meistä lasten kaltaisia Jumalan edessä. Jeesus kulkee ohitse ja silloin pitää huutaa häntä avuksi.
Armahda minua, Kristus, kaikessa viheliäisyydessäni, kur­juudessani, sairauksissani, virheissäni ja synneissäni. Anna an­teeksi!

[Irene]

14.6.
Äitini kuoli, aurinkoisena pyhäiltana 14.6. klo 21.00 vuon­na 1992. Murheen päivä. 40 vuotta sain pitää hänet ennen kuin Jumalan kello löi hänen lähtönsä lyönnit. Olin poissa Suomesta, kun äiti kuoli täällä. Viimeinen mielikuvani hänestä oli sairaalasta, jossa hyvästelimme ja jätin jäähyväiset kehottaen häntä tur­vaa­maan Herraan ja hän myöntyi. Syövän runtelema olemus oli kuin varjo hänen elämänsä voimakkaista päivistä.
Paljon puhuimme, mutta moni asia jäi puhumatta. Ky­symyksiäkin jäi ja arvoituksia, tietämättömyyttä. Olen ajatellut häntä kiitollisena, enkä olisi juuri mitään halunnut muuttaa men­neisyydestä. Kuitenkin muistan tarkasti joitakin hyvin vaikeitakin hetkiä kodissamme. Vaikeimpia oli se tilanne, kun olin juuri tullut uskoon ja otin ensi askeleita elämän tiellä. Äiti ei ensin voinut lainkaan ymmärtää minua, hänestä elämäni muutos oli kum­mallinen. Hän ei ymmärtänyt, että nuori ihminen voi ottaa todesta Raamatun Jeesuksen ja ryhtyä hänen seuraajakseen.
Jumala antaa äidin ja Jumala antaa lapset. Jumalan on elämän aikataulu ja suunnitelma, vaiheet. ”Sinähän vedit minut äitini kohdusta, sinä annoit minun olla turvassa äitini rin­noilla; sinun huomaasi minä olen jätetty syntymästäni saakka, sinä olet minun Jumalani hamasta äitini kohdusta. Älä ole minusta kaukana, sillä ahdistus on läsnä, eikä auttajaa ole” Ps.22:10-12. Aikuinen mies ajattelee heikkona hetkenään äitiään ja onnellista lapsuuttaan.
Äidin rakkaus ja huolenpito on tärkeä jokaiselle, mutta se ei vielä riitä. Jokainen tarvitsee elämäänsä Kristuksen, Jumalan, joka on Herra. Ihmisen elämässä tulee ahdistuksia, joissa äiti ei auta, vaikka tulisikin mieleen. Mutta ihmisen on selvittävä, jak­settava, noustava, lähdettävä taas liikkeelle, tehtävä työtä ja katsottava luottavasti tulevaisuuteen.
Jeesuksen muuttamat äidit ovat yhteiskunnan suola ja va­lo. Kristus äidin sydämessä on kodin lämpö ja tuli. Äidin rakkaus on peräisin Jumalalta. Hengelliset äidit ovat kummeja (ruotsin sa­nasta gudmor), he ovat nuoremmille uskoville tärkeitä tukijoita.
Kiitos, Herra, äidistä ja äidin rakkaudesta, huolenpidosta, vaivannäöstä. Kiitos niistä päivistä, jotka sain pitää äidin.

[Irene]

15.6.
Olin ryhmämatkalla Neuvostoliitossa. Silloin uskonasiat olivat kiellettyjä ja tiukkojen sääntöjen rajoissa. Osallistuimme seu­­rakunnan jumalanpalvelukseen. Siellä oli väkevä Jumalan Hen­gen ilmapiiri. Kaikki me vierailijat totesimme saman tunnelman. Lähes neljä tuntia kestäneessä tilaisuudessa oli runsaasti lauluja, monta puheenvuoroa ja paljon rukousta. Tunsin täyttyneeni Pyhällä Hengellä, uskoni vahvistui ja minun oli hyvä olla. Aika ei merkinnyt mitään, ei myöskään vaatimaton ympäristö.
Jumalan Henki on Isän Henki ja Kristuksen Henki. Herran Hengen vaikutuksesta Jeesuksen elämä virtaa ihmiseen. ”Ja Her­ran henki tulee sinuun, ja sinäkin joudut hurmoksiin niinkuin hekin; ja sinä muutut toiseksi mieheksi” 1.Sam.10:6. Pyhä Hen­ki muuttaa ihmisen Kristuksen kaltaiseksi ja hänestä tulee sydämen kristitty.
Olen saanut täyttyä monta kertaa Pyhällä Hengellä, ti­lanteet ja paikat ovat vaihtuneet samoin voimavaikutus. Näillä tapahtumilla on ollut yhteisenä piirteenä se, että Jumalan rakkaus Kristuksessa on ollut sen jälkeen hyvin elävää ja ihanaa, iloista ja tuntuvaa. Pyhän Hengen täyteys on auttanut minut unohtamaan kokonaan itseni ja keskittymään vain Herraani Jeesukseen. Olen huomannut myös, että tuo vaikutus ei loppunut yhtä nopeasti kuin tunteet, vaan sitä on riittänyt joskus kuukausimääriä. Se on tuonut uskonelämääni suuren siunauksen. Uskon, että Pyhällä Hengellä täytettynä minusta on eniten iloa Herralleni ja hänen omilleen.
Pyhän Hengen täyteyttä en voi itse päättää, enkä ottaa, enkä voi sanoa milloin se kulloinkin tapahtuu. Mutta olen huo­mannut, että voin vaikuttaa siihen kielteisesti: Seuraavat asiat tor­juvat Pyhän Hengen: Katkeruus, paha puhe, valhe, anteeksi­antamattomuus, toisten uskovien panettelu, viha, lihallinen kris­tillisyys ja pelko. Jos taas olen valmis panemaan em. pois Jumalan edessä ja avaan sydämeni Kristukselle, Vapahtajani on täyttänyt minua Hengellään.
Janoan, Herra, Henkesi täyteyttä, että voisin tuntea sinut paremmin, rakastaa sinun omiasi ja saisin enemmän intoa palvella sinua.

[Irene]

16.6.
Tienvierimainoksissa oli iskulauseita, jotka sopisivat hy­vin kristillisen seurakunnan teema-lauseiksi: ’Meillä tehdään uu­sia ihmisiä.’ ja ’Työmme hedelmistä asiakkaamme nauttivat.’ Mut­­ta niillä pyritään markkinoimaan pelkästään maallisia tuot­tei­ta, eivätkä ne tähtää maata korkeammalle. Myönteinen mainos ve­tosi ihmisiin, siksi seurakunnatkin ovat ryhtyneet markkinoimaan sanomaansa elämänmyönteisesti, ajankohtaisesti, ihmisläheisesti – ei hassumpaa?
Raamatun sanoma on suora ja selvä, se ei jätä luuloille tai jossitteluille varaa. ”Noita tietämättömyyden aikoja Jumala on kärsinyt, mutta nyt hän tekee tiettäväksi, että kaikkien ih­misten kaikkialla on tehtävä parannus” Apt.17:30. Sanoman voi ymmärtää väärin vain se, joka ei kuule sitä, joka ei halua kuulla sitä, joka haluaa elää pimeydessään.
Jos myydään perunoita, mainostetaan perunoita. Jos ha­lutaan, että ihmiset tulevat Jeesuksen luokse, on kerrottava Jeesuk­sesta. Tässä olisi nykyään paikka pienelle uskonpuh­dis­tuk­selle, sil­lä aika ja kirkko ovat käärineet niin paljon Jeesuksen taas kapaloihin ja pistänyt takaisin talliin. Hänet on vaiennettu ja tehty heikoksi, alennettu ja viety pimentoon. Tilalle ovat tulleet komeat kirkonmenot ja kulisseja on uudistettu joka näytökseen, mutta Herra ei ole mitään, eikä hänestä puhuta. Jos luet kirkon suurten johtajien tekstejä julkisuudessa tai kuuntelet heidän haastat­telujaan, niin siel­lä ei kertaakaan mainita sanaa Jeesus pelasta­vassa mielessä, korkeintaan esimerkin antajana. Meistä on tullut kuin juutalaisia, jotka eivät voi ääneen mainita Herran nimeä - Adonai!
Uskovien on pidettävä rohkeasti Jeesus-nimeä esillä sopi­vassa ja sopimattomassa hetkessä, että ihmiset pelastuisivat. Jee­suksen tulee olla kaikkein tärkein, kunniapaikalla, kuulua ja nä­kyä, mutta ennen kaikkea ihmissydämissä – jokaisen ihmisen sy­dämessä.
Jeesus, kunnia sinulle, yksin minun sydämessäni, huu­lil­lani, palvelustyössäni, tässä maailmassa ja seurakunnassa.

[Irene]

17.6.
Iltasanomissa oli lööppi: - Irvin, Cisse ja Albert yläkerran bändiin. Kyse oli edesmenneistä kevyenmusiikin tekijöistä, pop­pareista ja julkisuuden henkilöistä. Tämä juttu edusti sitä yleistä ajattelua, että kaikki hunsvotit, juopot, narkkarit, varkaat ja huo­rin­tekijät sellaisenaan pelastuvat Jumalan luokse taivaaseen. Kai­ken lisäksi heillä on siellä ihan oma nimikkobändi, jossa he voivat jatkaa maailmassa aloittamaansa harrastusta. Taivas olisikin niin ol­len samanlainen kuin maailma? Voi, voi, kuka siellä jaksaisi ol­la, jos rokki soisi koko ajan ja viina virtaisi. Sehän olisi helvetti? Ehkäpä IS olikin erehtynyt? Olisikin pitänyt uutisoida: ”Alakerran bändi”?
Taivas on Jumalan asunto, puhdas ja täydellinen paikka. Se on kokonaan toisenlainen kuin maailma, jossa nyt elämme. ”Eikä sinne ole pääsevä mitään epäpyhää eikä ketään kau­histusten tekijää eikä valhettelijaa, vaan ainoastaan ne, jotka ovat kirjoitetut Karitsan elämänkirjaan” Ilm.21:27. Tai­vaa­seen päästään erityisen kutsun kautta, jonka Jeesus antaa ja jonka ihminen vastaanottaa. Silloin hänen nimensä kirjoitettaan tai­­vaas­sa Karitsan eli Jeesuksen elämänkirjaan.
Armosta ihminen pelastuu, Jeesuksen kautta, hänen ris­tinsä veren ja uhrin hinnalla. Siinä suhteessa moni suurikin syn­tinen voi olla kerran Herran luona kirkkaudessa. Emme ole ke­nenkään tuomareita, emme lausu kadotustuomiota. Mutta herää kysymys, pelastaisiko Herra suurimman osan ihmisiä viime tin­gas­sa, kun he eivät ole tehneet ajoissa parannusta? Pelastaisiko hän ilman seurakuntaansa, ilman että kukaan Jeesuksen omista olisi todistamassa hänen kääntymyksestään? Onhan se mahdollista. Mut­ta pelastaisiko hän ihmisiä, jotka eivät halua pelastua?
Lammastarhaan, Jeesuksen omien joukkoon mennään vain ovesta – Jeesuksen kautta. Taivaaseen kuljetaan kaitaa tietä – Jee­suksen kautta. Mitään oikotietä tai muuta tietä ei ole. Muut tiet vie­vät helvettiin ja ikuiseen eroon Jumalasta. Heille on varattuna paik­ka vain alakerran bändissä ja siellä lauletaan – huudetaan vain loputtomasti itkuvirttä.
Mutta nyt on vielä armonaika kaikille eläville. Herra kut­suu vielä yhteyteensä väkeä, pelastussanoma on vielä kovassa kurssissa. Vielä on voimassa lupaus, jonka mukaan taivaalliseen kuoroon etsitään uusia laulajia – vaikka entisistä hunsvoteista.
Jeesus pelasta ihmiset ennen kuin on liian myöhäistä.

[Irene]

18.6.
Olen käynyt kerran Israelissa. Minua eivät puhutelleet pyhät paikat, enkä ollut ihastunut kirkoista, joita oli rakennettu liian kanssa joka paikkaan. Mutta minuun vaikutti syvästi erämaa, jossa kävelin, kuiva, kuuma erämaa, jossa ei ollut mitään ihmisen tekemää. Kuljin seudulla, missä Jeesus oli ollut kerran perkeleen kiu­sat­tavana erämaassa. Kävin Qumranissa, jossa essealaiset oli­vat ai­­koinaan pitäneet luostariveljeskuntaansa. Kävin En-Gedissä, jos­sa Daavid oli aikoinaan piileksinyt Saulia. Kuljin Jordanin ylä­juok­sulla, jossa Vapahtaja oli opetuslapsineen aikoinaan vaeltanut. Olin Galilean järvellä, jossa opetuslapset olivat kerran myrskyn kynsissä. Se oli vaikuttavaa.
Jumala johti omaisuuskansansa Egyptistä erämaahan Hän kuljetti kansansa orjuudesta vapauteen, ihmisvallasta Jumalan val­lan alle. ”Sitten Mooses antoi israelilaisten lähteä liikkeelle Kais­­lameren luota, ja he menivät Suurin erämaahan. Ja he vaelsivat kolme päivää erämaassa löytämättä vettä” 2.Moos. 15:22. Mutta erämaa toi tullessaan tukun vaikeuksia ja koet­tele­muksia.
Erämaa koettelee. Uskovalle se merkitsee elämää uskosta osattomien keskuudessa, ahdistuksia elämässä, kärsimyksiä, joita ei voi valita, muuttamista toiselle paikkakunnalle, muukalaisuutta, juurettomuutta, elämää toisten hyväksi, vihollisia, sairautta, vai­noa, pilkkaa, halveksituksi joutumista, nöyrtymistä, aliar­vos­tus­ta, murhetta, köyhyyttä, etsintää, anomista, kolkuttamista, epäilyä, epäuskoa, väsymistä ja epäonnistumista.
Jeesus kulkee uskovien kanssa erämaassa. Hyvä Paimen joh­taa omiansa. Hän puolustaa meitä, suojelee meitä ja ruokkii meitä. Erämaan suurin sisältö on Jeesus, siellä hänen merki­tyk­sensä suurenee.
Kun sinä, Jumalani, viet minut erämaahan, ole kanssani, joh­da minua, auta minut läpi vihollismaan vaarojen luvattuun maa­­han tuolle puolen Jordanin.

[Irene]

19.6.
Minulla oli ongelmia keskuslämmityksen kanssa, soitin put­­kimiehelle. Hän oli asiantuntija ja auttoi. Raha-asioissa soitin pankkiin, autoasioissa korjaajalle, oikeudellisissa asioissa tuo­ma­rille, sairausasioissa lääkärille, jne. Mutta hengellisissä kysymyk­sissä soitin luotettaville uskoville. Kerroin ajatukseni ja minua vai­vaan kysymyksen ja kysyin heidän mielipidettään. Olin huomannut, että Jumala käytti toisia uskovia ilmaistessaan minulle tahtonsa.
Mutta uskovien joukkoakin vaivaavat monet helmasynnit. ”Minä pelkään, että teidän keskuudessanne ehkä on riitaa, ka­teutta, vihaa, juonia, panetteluja, juoruja, pöyhkeilyä, epä­järjes­tyksiä; …joudun suremaan monen tähden, jotka ennen ovat synnissä eläneet eivätkä ole katuneet sitä saastaisuutta ja haureutta ja irstautta, jota ovat harjoittaneet. Kolmannen kerran minä nyt tulen teidän tykönne. Kahden tai kolmen todistajan sanalla on jokainen asia vahvistettava” 2.Kor.12: 20-13:1. Elävään uskoon kuuluu katumus, joka on synnin hylkäämistä.
Kaksi todistajaa on raamatullinen periaate, josta kannattaa pitää kiinni. On hyvä tuoda asiansa Jumalalle ja pyytää siihen kak­si todistajan lausuntoa. Ennen kuin huomaatkaan, Herra marssittaa eteesi kaksi toisistaan tietämätöntä, jotka puhuvat juuri sa­masta asiasta ja juuri samansisältöisesti. Mutta ole tarkkana, et oli­si en­sim­mäinen, joka hylkää tämänlaatuisen Jumalan puheen. Yl­peä luontosi ei hyväksy vaatimattomia Herran todistajia, varsinkin, jos he ovat sinuun nähden alempiarvoisia.
Olen huomannut, että varsinkin nuhteen tai varoituksen sa­na on uskovankin vaikea ottaa vastaan. Se on niin helppo kuitata perkeleen hyökkäyksenä tai sielullisena höyrynä. Mutta uskol­li­sesti Herra uusii varoituksiaan ja kehotuksiaan – aikansa.
Herra, auta minua kuulemaan todistajiasi, jotka olet lähet­tänyt minua varten, että pysähtyisin ja tutkisin Raamattua tutkien tahtoasi ja olisin valmis katumukseen.

[Irene]

20.6.
Juna ajoi raiteilta Jyväskylässä, syntyi suuronnettomuus. Mon­ta ihmistä kuoli. Tuli paljon surua, ikävää, kärsimystä, mene­tyksiä, korjaamista ja rahanmenoa. Tutkijalautakunta asetettiin miet­­timään vahingon syitä. Kuolleita ei kuitenkaan enää saanut elä­viksi, syyllisen löytäminen ei enää auttanut ketään – kor­keintaan se oli ennaltaehkäisevää toimintaa valtionrautateillä.
Ihmisen elämä muistuttaa täyteen ahdettua täydessä vauh­dissa kulkevaa junaa, jota ei mikään näytä voivan pysäyttää. Jos siinä vieressä huutaa joku pieni uskovainen, että pysähdy vihdoinkin ja tarkista suuntasi!; niin ihminen vastaa, että olen kuin juna, joka kulkee kohtalo nimistä raidetta eikä ehdi pysähtyä, ennen kuin kuolema tulee.
On ihanaa, kun ihmisen silmät avautuvat näkemään oman tilansa ja avuttomuutensa. Silloin hän voi toivoa Jumalan apua. ”Minä tiedän, Herra, ettei ihmisen tie ole hänen vallassansa, eikä miehen vallassa, kuinka hän vaeltaa ja askeleensa ohjaa. Kurita minua, Herra, mutta kohtuudella, äläkä vihassasi, ettet minua ylen vähäiseksi tekisi” Jer.10:23-24. Jokaisen ihmisen ylä­puolella on Herra, jonka käsissä on kohtalomme.
Jumala on voimallinen pysäyttämään millaisen elämän-ju­nan tahansa. Hän voi tarttua ihmiseen, tulla kodin Herraksi tai il­mestyä kaupungissa tai muuttaa koko kansan kohtaloa. Hän on Her­ra. Moni joutuu Jumalan puhutteluun kurituksen kautta, siksi rukoillaankin, että kurita minua kohtuudella. Kestokykymme on rajallinen.
Harvoin ihminen etsii Herraa hyvinä päivinään. Vasta, kun maailma kaatuu päälle ja taivas putoaa niskaan, hän alkaa hapuilla pimeässä valokatkaisijaa.
Pysäytä, Herra, juna ennen onnettomuutta. Tuo pelas­tuk­sesi sanoma sydämiimme, että löytäisimme yhteyden sinuun. Tun­nustamme, ettei elämämme ole omassa vallassamme, ota siis sinä elämämme!