Jeesus on Herra/ Elokuu

[Irene]

Jeesus on Herra
- sydämeni ajatuksia päivittäiseen uskonelämään
Turkka Aaltonen

1.8.
Myrskyn jäljiltä oli kotimme lähellä olevan Vesijärven rannassa runsaasti kaatuneita puita, trombi oli pyyhkäissyt yli. Puut tukkivat perinteisen kul­kureittimme, jota käytimme ulkoilles­sam­me. Odotimme metsänraivaajia ja etsimme siihen asti kierto­teitä. Mutta voi käy­dä niin, että kunta rakentaa uuden tien ja kaivaa uuden ojan. Meidän pitää tottua muutokseen ja opetella uusi kulkureitti.
Elämässä moni joutuu kulkemaan pitkiä matkoja vain sik­si, että on saanut vääriä neuvoja tai mennyt väärään kyytiin. Yhtä moni kulkee vailla päämäärää ajatellen, että kohtalo kuljettaa mei­käläistä. Elämä on yhtä laiha kuin Lotto-arvonta, vain harvat pää­sevät saaliinjakoon. Esteitä ja rajoituksia elämälle asettavat ra­ja­vartijat, poliisi, kauppias, tuomari, pappi, kansaneläkelaitos, sosi­aali­toimisto, työnantaja, puoliso, vanhemmat, lapset, naapurit, ai­ka­taulut, EU, heikkenevä terveys, parkkimittari ja muistin vähyys. Joskus tuntuu yleisönosastoja lukiessa, että aina on joku poikkiteloin.
Musiikin maailmassa tunnettiin ennen vanhaan termi "poik­kitela". Se oli sävellystyössä eräänlainen kielletty tie, sävel­kulku, jota ei saanut käyttää. Niin, että miksikö? No, joku tai jot­kut viisaat musiikki-ihmiset olivat määritelleet asian sillä tavoin. Kansallissäveltäjämme Sibelius oli musiikkimiehenä arvostettu ja persoonallinen. Myös hänen sävellystapansa poikkesi muista ai­kalaisistaan. Häntä pidettiin etevänä. Häntä kutsuttiin musiikki­piireissä mestariksi. Kerran tapahtui niin, että Sibelius teki taas sä­vellystyötään. Silloin hänen oppilaansa huomasivat pienen yksityiskohdan, hän ei huomioinut poikkitela sääntöä. He sanoivat: - Mestari on poistanut poikkitelan!
Kristus, Herramme on pois­tanut poikkitelan. Synti, perkele ja kuolema on voitettu. Tie tai­vaa­seen on aukaistu. Se tie, joka meiltä ihmisiltä katosi paratii­sissa, on taas kuljettavassa kunnossa. Se tie alkaa tänään Golga­talta, Jee­suksen ristiltä. Se on verellä merkitty tie. Siinä on ylös­nousemusvoima, ihmisrakkaus ja taatut tienviitat. Sitä tietä ovat uskovat aina kulkeneet. Siinä ovat Nooan, Aabrahamin, Moosek­sen, Daavidin, Pietarin, Paavalin, Pekan ja Maijan jalanjäljet. Jee­sus kulkee edellä. Enää ei tarvitse sanoa: ”…Minä olen estetty, en voi men­nä Herran temppeliin” Jer.36:5.
Kiitos, että tie on auki sinun luoksesi, Herra.

[Irene]

2.8.
Seisoin pensasaitamme takana ja katselin naapurin vehnä­peltoa. Se oli kaunis ja toivorikas näky. Siinä oli ihmisen elanto, tavoite ja tulevaisuus. Maamiehen keväinen kyl­vö sai ansaitun pal­­kan. Nyt työ tehtiin koneilla, ennen kaikki piti tehdä käsin. Mi­kä suuri työ ja vaiva, hiki ja rasitus sisältyikään satoon silloin.
Jumalan Pojan tie oli vehnänjyvän tie. Suuren kärsijän voitto on elämän siemen. ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos ei nisun jyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin; mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää” Joh. 12:24. Sama tie on varattu hänen seuraajilleen. Elämänsä ka­dot­tamalla löytyy uusi elämä ja vain siinä. Jumalan työ pääsee kasva­maan vain oman minän kuoleman kustannuksella. Kristityn pitää kuolla itselleen, synnille ja maailmalle.
Jos uskova ei putoa maahan eli maailmaan ja kuole eli kadota elämäänsä, niin hän jää yksin. Hänen uskonsa jää he­delmättömäksi ja hyödyttömäksi. Jumala osoittaa kyllä tässäkin suh­teessa jokaiselle paikkansa.
Ajattelin yhtä vehnän tähkää pellolla, miten helposti se huk­­kuu tuonne suureen massaan muiden joukkoon. Mutta kerran se on viljelijän leik­kaamana tallessa. Jumalakin näkee jokaisen omansa, jokainen on hänelle tärkeä. Erityisesti hän rakastaa kaik­kein huonointa omaansa. Hän näkee vaivaa, että kaikki olisivat ker­ran tallella. Suuri elonleikkuu lähestyy, taivas kokoaa satoaan.
On lupa ajatella, että minä olen Jumalan viljaa, vaikka en itsessäni olisi minkään arvoinen. Jumalan silmissä olen arvokas. Hän on suuri peltomies, joka hoitaa rakkaudella ja kärsivälli­syy­dellä minua. Hänelle ei riitä, että vain olen, hän kasvattaa minua – so. Kristuksen tuntemista ja oman minän kuolemaa. Hän on määrännyt leikkuupäivän, jolloin elämäni katkeaa. Silloin hän lähettää enkelinsä noutamaan minut taivaan kotiin.
Herra, hoida minua; anna valosi ja elämäsi tulla minuun.

[Irene]

3.8.
Suomea on valloittanut myös amerikkalainen sarjakuva­sankari Aku Ankka. Tätä piirroshahmoa on nähty lehtien sivuilla, kirjoissa ja kansissa sekä filmillä. Harmiton Aku veijari on rak­en­nettu inhimilliseksi ihmistä muistuttavaksi olennoksi, jolla on an­kan muoto. Hän on tunteellinen, ajatteleva ja heikkouksineen var­sin sympaattinen henkilö.
Akun elämä sisältää pääasiassa epäonnistumisia, hän tekee yleensä asiat päin seiniä. Häntä tukevat kolme orpoa veljen poi­kaa, Tupu, Hupu ja Lupu. Hän kadehtii upporikasta Roope-setää ja häntä kiusaa hyväonninen Hannu serkku. Akun naisasia ei tah­do onnistua, Iines on jatkuvasti tyytymätön häneen.
Elämme Aku Ankka sukupolven aikaa. Maailmamme on täynnä ihmisiä, joille mikään ei tahdo onnistua, joille mikään ei tahdo riittää, jotka ovat aina ahneita ja tyytymättömiä. Aikamme ihmisillä on Akun Ankan elämän ihanne: Olla niin rikas, että voisi kylpeä rahassa. Pitäisi olla mahdollisimman helpot elämänolosuh­teet ja ettei tarvitsisi tehdä työtä. Aku harrastaa laajasti vilppiä, epärehellisyyttä ja konnankoukkuja, mutta saa aina tyhmyrin roo­lin ja tyhjän käden.
Jumalan tiellä kristitty mies voi kasvaa luotettavaksi Herralle ja läheisilleen, kun saa osakseen siunausta. ”Luotettava mies saa runsaan siunauksen, mutta jolla on kiihko rikastua, se ei rankaisematta jää” Snl.28:20. Kristitty voi langeta himo­jensa valtaan, asettaa täysin vääriä tavoitteita elämässään ja ka­dottaa Jumalan rauhan sydämestään. Joskus kuritus palauttaa hä­net tielle.
Antisankarit ovat epäonnistujia ja synnynnäisiä häviäjiä. Seik­kailut päättyvät itkuun, murheeseen, synkkään ilmeeseen ja nöyryytykseen. Kristityllä se kaikki on vasta uskonelämän alkua, hän nousee vaikeuksista voittajan puolelle. Uskova voittaa hävi­tessään, syntyy kuollessaan ja löytää ilon murheen kautta. Herra hoitaa häntä ja hänen asiansa.
Kunnia Jumalalle siitä, millä pidät minua tielläsi.

[Irene]

4.8.
Ystäväni Veikko Hytti oli poikansa kanssa metsässä marjassa. – Isä, mitä hyötyä on hyttysistä, poika kysyi hätistäen hyönteisiä. Mutta isä ei osannut vastata. Myöhemmin heille tuli intialainen nainen kylään. Hän kertoi, että heidän kaupunkiinsa oli tullut evankelista, joka julisti Kristusta kadunkulmassa. Nainen suo­­jautui sanomalta panemalla sormet korviinsa. Mutta samassa hänen kimppuunsa tuli parvi hyttysiä ja kun hän ryhtyi hätis­tä­mään niitä pois, eivät sormet olleet korvissa. Niin nainen kuuli evankeliumin ja sanoma vangitsi hänet ja hän tuli uskoon. Että, onhan hyttysistä hyötyä!
Evankeliumin voittokulku tavoittaa uusia ihmisiä aivan yl­lättäen. ”Ja eräs Lyydia niminen purppuranmyyjä Tyatiran kaupungista, jumalaapelkääväinen nainen, oli kuulemassa; ja Herra avasi hänen sydämensä ottamaan vaarin siitä, mitä Paavali puhui” Apt.16:14. Jumalan ajatus oli pelastaa tuo nainen ja sen hän teki avaamalla naisen sydämen Paavalin puheelle, ilo­sanomalle.
Lyydia ei ollut mikään tavallinen nainen, hän erottui muis­ta monella tavalla. Hän oli toimellinen kauppias, aikaansaava nai­nen. Mutta ennen kaikkea hän oli jumalaapelkäävä ihminen. Hä­nellä oli siis jotakin tietoa Jumalan olemassaolosta, mutta hän ei tuntenut Kristusta. Siksi Jumala lähetti sanansaattajan hänen luokseen.
Jumalan Pyhä Henki avasi Lyydian sydämen, se oli Kris­tuksen hellä kolkutus. Janoava, nälkäinen ihminen sai kuulla hä­nen sieluaan tyydyttävän ilouutisen, Jeesus oli tullut häntä varten ja sovittanut Lyydian kaikki synnit, oli mahdollista, että hänes­täkin tuli Vapahtajan oma ja opetuslapsi. Usko tuli kuulemisesta, kun Lyydia avasi sydämensä Herralle.
Jumalan työ on salattua ja ihmeellistä. Ajatelkaamme, että paikalla oli kymmeniä muita naisia, jotka hekin kuuntelivat sano­maa Jeesuksesta. Saarna kuului yhä hyvin, jokainen ymmärsi kiel­tä ja oli ehkä otettu. Mutta vain yksi tuli uskoon, vain yksi pelastui siinä kokouksessa. Lyydia löysi, muut eivät.
Jeesus, puhu aikamme Lyydioille, etsiville, jumalaa­pel­kääville ihmisille. Anna lähetystyöntekijöille kirkas evankeliumi ja Pyhän Hengen voima julistustyössään.

[Irene]

5.8.
Hilkan nuorin veli, Tapani, meni Eijansa kanssa naimisiin. Vihkipari lähetti meillekin kutsun, joka oli otsikoitu: ”Kahdelle poliisille elinkautinen”. Kova juttu, ajattelin. Mutta avioliittohan on vakava Jumalan säätämä elämänmuoto miehelle ja naiselle elin­iäksi. Harvoin sitä kuitenkaan mainostetaan noin raflaavasti?
Hyvä puoliso on enemmän kuin elämänkumppani tai pa­risuhde, hän on Jumalan lahja. ”Kelpo vaimon kuka löytää? Sel­laisen arvo on helmiä paljon kalliimpi. Hänen miehensä sydän häneen luottaa, eikä siltä mieheltä riistaa puutu. Hän tekee miehellensä hyvää, ei pahaa, kaikkina elinpäivinänsä” Snl.31: 10-12. Ei ole itsestään selvä, että kaksi ihmistä, mies ja nainen, löy­tävät toisensa, menevät kristilliseen avioliittoon, rakastavat tois­­tansa ja elävät elämänsä onnellisesti.
Avioliitto on oikeastaan Jumalan salaisuus, joka aukeaa vain harvoille ja valituille. Avioliittoon ei riitä ihmisviisaus, ih­mis­­­rakkaus eikä ihmisvoima. Avioliiton pyhittäjäksi ihmiset tar­vit­sevat Jeesuksen. Kristitty voi Kristuksen avulla eheytyä ih­mi­senä, puolisona ja uskovana.
Vain Jeesus on oikea esikuva aviomiehelle. Vain Jee­suk­sen kautta mies voi löytää rauhan ja tasapainon elämäänsä, sekä op­­pia rakastamaan vaimoansa Jumalan lahjana. Vain Jeesus voi an­­taa vaimolle sellaista rakkautta, että hän jaksaa miehensä kanssa, rinnalla ja apuna. Vain Jeesus voi antaa sellaisen yhteyden puo­­lisoille, että he iloitsevat toisistaan ja arvostavat toisiaan. Syvä rakkaus on luonteeltaan uhrautuvaa.
On suuri asia, jos saa elää ihmisen kanssa, johon sydän luottaa. Silloin ihminen saa nauttia suurta lepoa ja onnellista va­pautta tämän ihmisen kautta. Niin Jumala ajatteli ja sääsi jo alussa. Silloin kaikki oli hyvin. Voimme silti vain aavistella, mitä olisikaan palata tuohon täydellisyyteen takaisin, tilanteeseen, jossa ei olisi mitään inhimillisiä vikoja ja Jumala-suhde koko ajan eheä.
Kiitos Jeesus puolisostani, siunaa häntä enemmän kuin mi­nua. Muista myös niitä, joilla on avioliitossaan vaikeaa.

[Irene]

6.8.
Saimme kirjeen eräältä entiseltä ystävältämme ulkomailta. Hän oli aikoinaan hyvin innokas uskossa ja teki ahkerasti Herran työtä. Hän oli seurakunnan toimiva jäsen ja vastuunkantaja. Sitten muutimme eri paikkakunnalle ja emme olleet vuosiin yhteydessä. Yhteys uudistui, kun Hilkka kirjoitti hänelle kirjeen vanhalla osoit­­­teella ja tuttavat ja posti veivät kirjeen ystävällemme. Juma­lan tahdosta ja Pyhän Hengen ohjauksessa Hilkka kirjoitti ystävällemme sanoja, jotka olivat hänelle suureksi avuksi – niin hän itse myöhemmin kertoi. Vuosia myöhemmin hän kirjoitti meille, että hänen uskonsa oli uudistunut, hän oli palannut Jumalan laumaan. Halleluja!
Elämää kohtaavat vaikeudet saavat kristityn turvaamaan Herraan. ”Minä vuodatan hänen eteensä valitukseni, kerron hänelle ahdistukseni. Kun minun henkeni minussa nääntyy, niin sinä tunnet minun tieni” Ps.42:3-4. Nääntyvä henki on hen­gellisen kuoleman esiaste, josta kristityn pitäisi päästä eroon ja ta­kaisin uskoon. Tässä Jumala käyttää aseina elämän kohtaloita, yk­­­sinäisyyttä, heikkoutta, synnintuntoa, sairautta, Raamattua, ru­ko­usta, todistajiaan, totuuttaan ja armoaan.
On hyvä, että peliä ei ole vihelletty vielä poikki, että elämä jatkuu – vaikka jatkoajalla. Sillä moni kristitty ei pelastuisi juuri siinä tilassa, missä hän on tänään. Siksi Jumala antaa aikaa paran­nukseen ja kääntymykseen, että armoliitto voisi uudistua entiselleen kristityn elämässä. Turhuuteen ja tähän elämään samaistuminen tuo tulleessaan vain kuoleman.
Joskus on hyvä havaita, että tärkeää uskovan elämässä on vain Jeesus, hänen elämänsä, hänen kuolemansa, hänen ylösnou­semuksensa, hänen sanomansa, hänen seurakuntansa, hänen anta­mansa lahjat, hänen tulemisensa. Tämän näkee selvimmin silloin, kun on ahdistettu, kun rukous on valitusta, kun henki nääntyy.
Kiitos, Jeesus, että kuulet minun vaivaisen valituksen, mi­nun kurjan ahdistukseni ja virvoitat nääntyneen henkeni sekä joh­datat minut oikealle tielle.

[Irene]

7.8.
Olin iltakävelyllä, kiersin asutusaluettamme. Istuin Pikon­linnan sairaalan pihassa penkille suihkulähteen ääreen. Istuin siinä usein lämpimänä aikana. Katselin ympäristöä, näin joitakin käve­leviä potilaita ja heidän omaisiaan, lintuja, puita ja pensaita. Olin ottanut tavakseni rukoilla siinä hiljaa ihmisten puolesta. Pyysin Ju­malaa muistamaan niitä, joita ei kukaan muista, joilla ei ollut esi­­rukoilijoita. Rukoilin sairaiden puolesta, omaisten puolesta, henki­lö­kunnan puolesta, pyysin apua kuoleville, että pelastuisivat ennen kuin on myöhäistä. Ylistin Jeesusta sii­tä, että hän teki salassa työtä näiden ihmisten elämässä, että kaikki oli hänen käsissään.
Jumalan pelko pohjustaa hänen työtänsä ihmisissä. Se syntyy siellä, missä ihminen joutuu luopumaan. ”Sil­loin pakanat pelkäävät Herran nimeä ja kaikki maan kuninkaat sinun kun­niaasi, kun Herra rakentaa Siionin ja ilmestyy kunniassansa, kun hän kääntyy niiden rukouksen puoleen, jotka ovat kaik­kensa menettäneet, eikä enää heidän rukoustansa hylkää” Ps.102:16-18. Kaikkensa menettäneille kelpaa Jeesus Vapah­ta­jaksi.
Joskus kysyn, miksi Herra toimii niin hitaasti, miksei hän kiirehdi välittömästi auttamaan? Ja olen löytänyt Raamatusta vas­tauksen: Jumalan aika tulee aina, kun ihmisen aika on mennyt. Ju­malan voima ilmestyy, kun ihmisen voima on kadonnut. Jumalan armo tulee apuun, kun ihminen on itsessään pelkkää syntisyyttä. Jumalan hyvyys tulee silloin, kun ihminen on huonoutensa tun­nossa. Jeesus on kaikki silloin, kun ihminen ei ole mitään.
Iltakävelyni oli päättymässä, palasin kotiin. Ajattelin, että kuin­­ka erilainen olikaan ihmisten maailma verrattuna Jumalan maa­­ilmaan. Kuinka Jumalan arvot olivat erilaiset, kuin ihmisten ar­vot. Kuinka ihmiset tavoittelivat täysin eri asioita, kuin Jumala tavoitteli. Ajattelin, kuinka paljon Jumala rakastikaan ihmisiä siitä huolimatta, että nämä eivät sitä mitenkään ansainneet.
Rukoilen sinua Jeesus niiden puolesta, jotka ovat kaik­kensa menettäneet, armahda heitä. Anna minulle Jumalan pelko.

[Irene]

8.8.
Olen huomannut, että todelliset uskovaiset ja Herran pal­velijat koostuivat tavallisista ihmisistä, ennen olisi sanottu: alem­mista sosiaaliluokista – mitä se sitten tarkoittikaan? Olen saanut mo­nista kansanihmisistä erinomaisen hyviä ystäviä, joiden seu­rassa on hyvä olla. Itsekin olen sellainen. Omanarvontuntoisten ihmisten seurassa tuntuu sil­tä, kuin istuisi jääkaapissa – on kylmä ja pimeä, hyllytetty olo.
Kansanihmiset ovat aina olleet Kristuksen parasta työ­vä­keä, jotka ovat vieneet evankeliumin toisten ulottuville. Mitä huo­­nommista oloista todistajat ovat tulleet, sitä alttiimmin he ovat sanomaa välittäneet eteenpäin. Vaikka tietysti on hyvä sekin, että joku fariseuskin pelastuu. Mutta fariseukset ovat usein vain jarruna kaikelle Herran työlle.
”Mutta kun he kuulivat, että hän eli ja että Maria oli hänet nähnyt, eivät he uskoneet. Ja sen jälkeen hän toisen­muotoisena ilmestyi kahdelle heistä, heidän kävellessään, mat­kalla maakylään. Hekin menivät ja veivät sanan toisille; mutta nämä eivät uskoneet heitäkään” Mark.16:11-13.
Maria lienee ollut liian halpa ihminen Jeesuksen todista­jaksi, että häntä olisi voinut uskoa. Merkillistä on myös se, että kaikki Jeesuksen aikaisemmat opetukset olivat haihtuneet heidän mielistään kuin saunan savu tuuleen. Ei mitään uskovaisuutta, ei mitään iloa, ei mitään herätystä, ei mitään uudistusta. Todistaja parat, ei ollut helppo heilläkään.
Kuitenkin Jumala on säilyttänyt tähän asti peruslinjansa ja kutsunut seuraajikseen syntisiä ja kehnoja ihmisiä. Tervetuloa jouk­­koon! Tähän ryhmään pääsemiseen ei todellakaan tarvita juuri mitään ja ilmeisesti siihen pyritäänkin harvakseltaan? Se on kuin ennen vanhaan sontakuskin virka, johon eivät halunneet kuin kaikkein tyhmimmät ja yksinkertaisemmat; Semmoiset, jotka eivät kelvan­neet muuhun työhön.
Kiitos, Jeesus, että olet ottanut minut seuraajaksesi. Var­jele minut aina omanasi.

[Irene]

9.8.
Eräs työtoverini oli aikoinaan samaan aikaan kolmessa eri työssä: ravintola kokkina, kukka-auton kuljettajana ja nakki­ki­os­killa myyjänä. Hän kertoi jutun miehestä, joka piti nakkikioskia suuren pankin vieressä kadun kulmassa. Eräs asiakas tuli nälkäisenä ostoksille ja ehdotti, että hän olisi voinut ostaa makkaraa ve­laksi. Tähän kauppias vastasi: - Olemme tehneet tuon naapuri-pan­kin kanssa sopimuksen, etten minä harrasta lainaamista eikä pankki myy nakkeja.
Tunnen monta tällaista käytännön miestä, jotka eivät ole vahvoja teoreetikkoja, mutta pärjäävät erinomaisesti jokapäi­väi­sissä elämänkysymyksissä. Oikeastaan heidän ongelmansa saat­taakin olla se, että he ovat liian osaavia ja hyviä rukoillakseen Jumalaa avukseen.
Vahvakin mies voi joutua heikkona hetkenä turvautumaan Jumalan apuun. ”…kuninkaalle, joka on lähettänyt teidät ky­symään neuvoa Herralta, sanokaa näin: …Koska sinun sydä­mesi on pehminnyt ja sinä olet nöyrtynyt Herran edessä …ja itkenyt minun edessäni, niin minäkin olen kuullut sinua, sanoo Herra” 2.Kun.22:18-19. Kun omat neuvot loppuvat, ei kannata pistää pistoolin piippua suuhunsa vaan rukoilla Jeesusta.
Mitä merkittävämmässä asemassa ihminen, sitä voimak­kaampi paine hänellä on pärjätä ja osoittaa osaamisensa. Hän on saavuttanut asemansa kyvyillään ja taidoillaan. Nyt tuo tieto pitäi­si hyödyntää niin, että saisi säilyttää paikkansa. Mutta pudotuspeli on kovaa ja huipulta putoaa mies toisensa jälkeen. Jotkut ruhjoutuvat pahasti eivätkä liiku hetken aikaa mihinkään.
Kyllä Jumalalla on kova työ nöyryyttää ihminen niin, että hänen sydämensä pehmenee Herran edessä. Jumala katsoo katu­van puoleen, hänellä on neuvot valmiina, mutta hän paljastaa ne vasta, kun saa olla Herra tuolle ihmiselle. Kovuus ja ylpeys sulkevat Herran korvat, hän ei kuule sellaisen ihmisen puhetta tai huomioi hänen elämänsä vaikeuksia. Hän on kuin tuhlaajapojan isä, joka odottaa, että voisi armahtaa.
Itku on merkki pehmenevästä sydämestä. Siitä alkaa usein pelastuminen. Mutta on niitäkin, jotka itkevät vasta helvetissä.
Neuvo minua Jeesus – kaikessa.

[Irene]

10.8.
Menin kylään ja ilmeisesti kohteliaisuudesta talon väki yrit­ti kääntää puheen kristillisiin asioihin minun takiani. He esit­telivät historiallisia esineitä, kirjoja, tauluja ja kuvia kuin suu­ria­kin kalleuksia, sitten he kertoivat uskovista sukulaisistaan. Se oli yhtä koomista kuin se nuori pappi, joka meni kastamaan lasta ja sai keskustelussa selville, että talon isäntä oli autonkuljettaja. Silloin hän kysyi: - Onko mukava ajaa kuorma-autoa? Isäntää nauratti.
Meillä on paljon opittavaa seurakunnan historiasta, koke­muksista ja ennen kaikkea heidän uskostaan. Joskus lukiessani menneitten aikojen elämää olen huomannut heidän olleen monissa asioissa meitä edellä, viisaampia ja nöyrempiä. Mutta kyllä hekin virheitä tekivät.
Joskus jälkipolvet saavat edellisiltä tehtäviä, jotka tuntuvat kummallisilta. ”Ja Mooses otti mukaansa Joosefin luut; sillä tämä oli vannottanut israelilaisia ja sanonut: ’Kun Jumala pitää huo­len teistä, viekää silloin minun luuni täältä mukananne’” 2.Moos.13:19.
Joskus kristillinen kirkko kuljettaa Joosefin luita ainoana elämänmerkkinään. Tuntuu siltä, kuin Jumala olisi kuollut ja tär­ke­ää olisi vain menneiden suurmiesten muistaminen ja heidän pe­rin­teensä vaaliminen? Tuntuu kuin parasta kristillisyyttä olisi kuol­­­leiden luiden kalmanhaju ja museomainen kirkonholvien tuok­­su?
Elävä Jumala kulki kansaansa johtaen erämaassa. Hänen vaikutuksensa näkyi ja tuntui: punaisen meren jakaantuminen, faa­raon sotajoukkojen hukuttaminen, pilvenpatsas, tulenpatsas, vettä kalliosta, manna, viiriäiset, laintaulut jne. Sama Jeesus johtaa mei­tä vieläkin ja hän elää, emme kanna mitään kuolleita luita. Jeesuksen kuolema johtaa uuteen elämään. Se on ilosanoma.
Meidän pääsanomamme on tämä: Jumala pelastaa. Jumala pitää meistä huolen. Jumala ohjaa, opettaa, auttaa, nuhtelee, ku­rittaa, siunaa, johdattaa ja varjelee meitä. Jumalan seurakunta on elävä yhteisö.
Jos luiden sanomasta löytyy jotakin positiivista, niin se, että uskovasta ei jätetä mitään pimeyteen ja maailmaan, vaan pääsemme täydelliseen ylösnousemukseen. Taivaaseen, luvattuun maahan viedään uskovan luutkin – tosin ne saavat siellä ihan uuden muodon. Saamme samanlaisen kirkastetun ruumiin kuin Jeesuksella.
Vapahtaja, auta että löytäisin sinut aina – kaikissa asioissa.