Jeesus on Herra/ Lokakuu

[Irene]

Jeesus on Herra
- sydämeni ajatuksia päivittäiseen uskonelämään
Turkka Aaltonen

1.10.
Maailman kansat kokoontuivat suureen urheilukilpailuun, nuoriso yritti parhaansa rehellisin ja osin vilpillisin keinoin. Voitto oli tärkeä. Suomalaisetkin olivat mukana. kun kilpailut olivat päät­tyneet oli jäljellä kaksi ryhmää: sankarit ja antisankarit, onnis­tuneet ja epäonnistuneet.
Juhlitut olivat puhtain paperein kunniapaikalla, osa oli siir­tynyt katsomoon heikon kilpailumenestyksen vuoksi ja osasta oli tullut roistoja jäätyään kiinni luvattomien aineiden käytöstä. Voisi sanoa: niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana ja toisten kohdalla: kaikki turhaan.
Raamattu näyttää meille vertauskuvan uskontaipaleesta ja vie meidät urheilukilpailuun. ”Ettekö tiedä, että jotka kilpa­radalla juoksevat, ne tosin kaikki juoksevat, mutta yksi saa voittopalkinnon? Juoskaa niin kuin hän, että sen saavut­taisitte” 1.Kor.9:24. Voidakseen voittaa, on juostava, sellaista on kris­tityn elämä. Siihen liittyy vaivaa ja vastuunkantamista, puurta­mis­ta ja valvomista. Ei taivaaseen mennä leikiten.
Liian monet jäävät matkalle, liian monet lopettavat kesken ja luopuvat uskosta, liian monet vaihtavat kristillisyyden omaan mukavuuteensa ja itsekkäisiin tavoitteisiinsa, liian monet liittyvät uskovien arvostelijoiden suureen huutokuoroon, liian monet ryhty­vät Jeesuksen kieltäjiksi, liian monet myyvät hänet halvalla.
Emme ole vielä perillä, matka on kesken. Tänään epäon­nistuneita kutsutaan uudelleen mukaan, tänään Kristus auttaa lan­gennutta uuden elämän alkuun, tänään armo tulee oikeudeksi kel­vottomalle ja roistolle, tänään on lähdettävä liikkeelle, ettei jää taivaasta.
Jeesus seisoo siellä Isän luona odottamassa meitä. Hänen kädessään on voittopalkinto jokaiselle uskovalle. Huonoinkin kil­pailija, joka luottaa Vapahtajaan, saa voiton.
Herra, suoritukseni on varsin kehno ja päiväni ei ole tuottanut nimellesi kunniaa. Mutta anna minulle voimia jatkaa taivasmatkaa.

[Irene]

2.10.
Olin oppikoulun kolmannella luokalla, kun meille jaettiin lahjaksi Johanneksen evankeliumit. Olin iloinen saatuani tuon pie­nen kir­jasen. Selailin sitä ja laitoin sen sitten muiden kirjojen joukkoon. Ajattelin, että luen sen joskus ajatuksella yksinäni läpi. Kului lähes 10 vuotta ennen kuin minulla oli aikaa lukea tuo pieni kirjanen. Perkele, maailma ja syntini estivät lukemisen. Mutta ei­vät opettajatkaan kannustaneet kirjasen lukemiseen, ilmeisesti ei­vät itsekään lukeneet sitä?
Jumalan sana on ihmeellinen kirja, se on enemmän kuin pelkkää historian kirjoitusta, tuossa sanassa on voima, valo ja elä­mä. Se on totuus, joka vapauttaa. Jumalan sanalla ihminen puh­distuu huonosta omastatunnosta, synnin tuomasta syyllisyydes­tä. Jumalan sana tuo armon sydämeen ja se vaikuttaa, että ih­misestä tulee Jumalan lapsi. Hän saa myöskin voiman antaa anteeksi lä­heisilleen ja vapautua katkeruudesta. ”Mutta kaikille, jot­ka ot­tivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä” Joh.1:12. Jeesuksen vas­taanottaminen tekee ihmisestä Jumalan lapsen.
Sain tulla Jumalan lapseksi, sain voiman ylhäältä; Pyhä Henki tuli minuun, Jeesus tuli minuun, Isä tuli minuun. Vas­tus­telujeni jälkeen taivuin ottamaan Kristuksen vastaan, sain oman Va­pahtajan, joka otti pois syntieni painon, menneisyyteni pimeyden.
Pieni Johanneksen evankeliumikirjanen on työhuoneeni hyl­lyllä muiden suurten kirjojen vieressä. Se on arvokas muisto ajasta, jolloin Jumala kutsui minua 14-vuotiaana. Myöhemmin olin antanut kirjasen mummulle, koska ajattelin, että vanhat ih­miset ovat jumalisia ja lukevat tuommoisia ennen kuolemaansa. Us­koon tultuani sain sen häneltä takaisin. Kuluneen kirjasen takalehdellä on vieläkin koulupojan käsialallani allekirjoitettu vas­tauskuponki, jota ei ole koskaan lähetetty eteenpäin. Se on kui­tenkin voi­massa, koska se on lähetetty sydämen pohjasta tai­vaaseen Jeesuksen luokse.
Haluan uskoa ja tunnustaa, että sinä, Jeesus Kristus, olet minun Vapahtajani. Tahdon lukea kappaleen Raamatusta ja pitää sitä tai sen osaa mukanani joka päivä.

[Irene]

3.10
Olemme saaneet vaimoni kanssa paljon ystäviä. Mutta myös monenlaiset autettavat ovat liittyneet elämäämme. Ihmiset tuovat tullessaan iloa ja itkua, jaamme rakentavia ja murentavia elämän kokemuksia. Meille on tullut rukoilijan osa, olemme neu­voneet Herran antaman viisauden mukaan, joskus on selvitty pel­källä rahalla.
Ystävyyden ilo on siinä, että voi nojata toiseen. Joskus vain tuntuu, että kovin moni nojaa yhteen ja samaan auttajaan. Mutta auttajan onni on taas nojata Kristukseen. Emme mekään auta ketään ilman Herraa, emme jaksa, emmekä osaa. Rakkaus hiipuu, usko katoaa ja valo sammuu ilman Jeesusta.
Parantunut tahtoo olla parantajan seurassa. ”Ja mies, josta riivaajat olivat lähteneet, pyysi häneltä saada olla hänen kanssaan. Mutta Jeesus lähetti hänet luotansa sanoen: ’Palaja ko­tiisi ja kerro, kuinka suuria töitä Jumala on sinulle tehnyt.’ Ja hän meni ja julisti kaikkialla kaupungissa, kuinka suuria töitä Jeesus oli hänelle tehnyt” Luuk.8:38-39. Mutta Jeesus lähettää miehen takaisin kotiinsa.
Kristityn suuri kutsumus on neuvoa ihmisiä Kristuksen tun­temiseen. Jos ihmiset pääsevät tuntemaan Vapahtajan, he sel­viävät, he pelastuvat ja pärjäävät elämässä. Jos usko ei synny ih­misen sydämessä, ei raha, tavara tai kuunteleminenkaan auta. In­himillinen apu jää ontoksi. Siksi pitäisi juurruttaa kansa Kris­tuk­seen. Se on luja kansa.
Eräs entinen hullu sopii mainiosti Herran todistajaksi ja kodin ilmapiiri muuttuu uudeksi. Jeesuksen pitäisi päästä jokai­seen kotiin ja siellä Herran asemaan. Se vaikuttaa koko kodin hen­keen ja tuo rauhan tai sopusoinnun tullessaan. Koti, jossa Jeesusta kunnioitetaan ja palvellaan on ympäristölleen siunaukseksi. Auttajat ovat tavallisia ihmisiä, vikoineen ja puutteineen. Vain Kristus on täydellinen.
Opeta minua, Jeesus, elämään sinun laillasi lähimmäisteni kanssa. Anna apusi, että voisin ojentaa sen avun toisillekin.

[Irene]

4.10.
Eräs tuttavaperhe matkusti Ruotsiin linjalaivalla. Heidän 7-vuotias pikkutyttönsä, osallistui lasten laulutilaisuuteen laivan suuressa salissa. Väkeä oli paikalla lähes 1000 henkeä. Lapset sai­vat laulaa mikrofoniin omia laulujaan. Suurin oli lastenlauluja ja kaikenlaisia renkutuksia, mutta tämä uskovan perheen tyttö lauloi lapsen innolla: - Kohta hyvin pian saamme nähdä Kuninkaan… Laulu päättyi halleluja ylistykseen. Perheen isä sanoi, että salissa tuli syvä hiljaisuus. Sanoma puhutteli.
Jeesuksen toinen tulemus on uskovalle suuri tapahtuma, joka muuttaa näkymättömän uskon näkyvään yhdessäoloon Kris­tuksen kanssa. ”Katso, minä tulen pian, ja minun palkkani on minun kanssani, antaakseni kullekin hänen tekojensa mu­kaan. Minä olen A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu” Ilm.22:12-13. Jeesus tulee valtiaana ja Kuninkaana, maa­ilmankaikkeuden Herrana, jonka edessä kaikkien on kumarruttava.
Ihmisen elämä on niin lyhyt, että Jeesuksen tulo on aina hyvin pian. Meitä ennen eläneet sukupolvet ovat odottaneet häntä samalla innolla kuin mekin. He ovat uskon kautta jo päässeet hä­nen luoksensa, me odotamme vielä. Siihen asti laulamme näitä suu­renmoisia lauluja, joissa runoilijat kuvailevat Herran päivän tu­loa ja uskovien ylösottoa taivaaseen. Näiden säkeiden toivorik­kaaseen marssimaiseen poljentoon sekoittuu kuitenkin annos su­rua, koska kaikki eivät ole vielä uskossa. Uskovilla on hätä ihmissielujen pelastuksesta.
Jeesuksella on palkka mukanaan. Se osoittaa sen, että hän on palkannut meidät, uskovat, työhönsä. Jokainen uskova on tar­koitettu aivan määrättyyn paikkaan, asemaan ja työhön Herran suunnitelman mukaan. Siitä ja vain siitä Herra maksaa kerran palkan.
Ennen Jeesuksen tuloa evankeliumi kaikuu raikkaana vies­tinä pitkin maata kaikille ihmisille. Joskus sitä viestiä kuulutta myöskin 7-vuotias pikkutyttö. Kiitos Jumalalle!
Kiitos, Jeesus, että sinulla on rohkeita todistajia, jotka ju­listavat sanoin ja sävelin sinun Kuninkuuttasi tälle maailmalle.

[Irene]

5.10.
Ystäväni Eero Väisänen oli tullut uskoon syvältä synnistä ja saanut uuden elämän. Hän oli saanut myös uuden tehtävän, hän teki vuo­sikausia päihdeongelmaistyötä pääkaupunkiseudulla. Ker­ran eräs juoppo mies nojasi Eeron olkapäähän ja sanoi: - Terve, me ollaan veljiä Herrassa! Johon Eero vastasi: - Ei me olla veljiä, kor­keintaan serkkuja!
Monen suomalaisen elämässä on paljon menneisyyden muis­­toja kristillisestä uskosta: kirkko, pyhäkoulu, rippikoulu, ru­kous, Raamattu, evankeliumijuhlat, seurat, hengelliset laulut, us­kontotunnit koulussa. Mutta sitten ovat tulleet elämän syys­myrs­kyt ja uskosta on jäljellä vain kuiva oksa, jos sitäkään. Maailmallinen seura, perkeleen petokset ja omat lihan himot ovat sam­muttaneet pienen uskonliekin.
Jumalan tutkivan katseen alla ihminen tuntee olevansa syn­­­­tinen ja kurja, viheliäinen ja tuomion alainen, saastainen. ”Kaik­­­ki me olimme kuin saastaiset, ja niinkuin tahrattu vaate oli kaikki meidän vanhurskautemme. Ja kaikki me olemme lakastuneet kuin lehdet, ja pahat tekomme heittelevät meitä niinkuin tuuli” Jes.64:6. Hyvästä yrityksestä olla jumalinen ei tullut mitään, vain surkea rähmälleen kaatuminen kuralam­mik­koon. Meidän uskonnollisuutemme on kuin kuukautisvuotoinen terveysside verrattuna Jumalan Pojan pyhään sovintovereen.
Kun elämä sitten jatkuu, ihminen on kuin syksyinen la­kastunut lehti, joka lentää sinne tänne; ihmiset tallaavat sitä ja viimein se joutuu jätekuormaan ja hävitetään. Ei ole mukava olla heiteltävänä, varsinkaan pahojen tekojensa heiteltävänä. Mutta ih­minen on itsessään täysin voimaton muuttamaan elämäänsä, oi­kein lujatahtoinen ihminen saattaa hieman kyetä siivoamaan huo­noja tapojaan. Vain Jeesus antaa uuden elämän. Vain Jeesus ky­kenee luomaan ihmisestä uuden luomuksen, puhtaan, synnittömän ja itsensä näköisen. Kristus liittää ihmisen itseensä ja niin ihmi­sestä tulee elävä oksa viinipuussa.
Armahda minua, Herra, etten joutuisi saastaisuuteen, oma­vanhurskauteen tai kuolleen lehden asemaan.

[Irene]

6.10
Pietari Kurvisesta kerrotaan, että hän tuli kirkossa puheensa jälkeen saarnatuolista sakaristoon. Siellä seurakunnan nuori pastori puhkui ja ähkyi kiukusta kuulemansa johdosta. Niin hän tiuskaisi Kurviselle: - Lähetyssaarnaaja, te puhuitte väärin! Siihen Kurvinen vastasi kärsivällisesti kysyen: - Eikö pastori ole saarnannut koskaan väärin? Keskustelu loppui alkuunsa. Niin toteutui Jumalan sana: ”Moni viskoo sanoja kuin miekanpistoja, mutta viisasten kieli on lääke.” Snl.12:18
Yleensä elävä kristillisyys joutuu arvosteluun, sitä syy­tetään joko liiasta tiukkuudesta tai liiasta löysyydestä. Se johtunee siitä, että odotuksia ovat kohdanneet raskaat pettymykset. Usein taustalla on myös jostakin Raamatun totuuden sirusta kiinni­pitäminen muun ilmoituksen kustannuksella. Ollaan olevinaan kovin raamatullisia, vaikka todellisuudessa ei olla sitä juurikaan – ei sanassa eikä varsinkaan hengessä. Liian usein käy niin, kun kaksi kristittyä kokoontuu, on kolmas heidän hampaissaan. Var­sinkin puh­dasoppisuuden nimissä harrastetaan tätä peliä runsaasti. On ajateltu, että harhassa olevaa ja eksynyttä lammasta potkitaan, piiskataan tai peräti ammutaan kaikin mahdollisin latauksin, ruutia säästämättä. Vaikka hyökkäysten kohteena pitäisi tietysti olla piru joukkoineen eikä ihmiset.
Jeesus, Herramme oli aikoinaan ihmisten hampaissa. Hän­tä arvosteltiin ja vihattiin. Mutta syntiset rakastivat häntä, koska hän armahti ja paransi heitä. Ja miehet, jotka pitivät Jeesusta kiinni, pilkkasivat häntä ja pieksivät häntä. Luuk.22:63 Luon­nollinen ihminen tekee aina näin Jeesukselle. Se ei voi kärsiä Va­pahtajaa, Kristuksen Henkeä, ylösnousemuselämää ja ristin kun­niaa. Jokaisessa ihmisessä on itsessään tämä vastustava voima. Pa­himmillaan se on valloillaan fariseuksen kaavussa ja uskon­nolli­suuden yöpaidassa, jossa vanha aadam mielellään nukkuu.
Missä on Jumalan seurakunta, sinne piru tekee pian oman hengen liikkeensä. Tässä Jumalan omat ovat lampaita ja perkeleen omat ovat susia. Ja käytös on myös sen mukainen. Lampaat kul­kevat laumassa ja pyrkivät lähelle Paimenta, Jeesusta; sudet taas eivät Vapahtajasta välitä, vaan keskittyvät uskovien raateluun. On yleistä, että sinne, missä uskovia kokoontuu runsaasti, tulee mukaan myös lauma susia.
Rohkeutta Herrassa sinulle, veljeni ja sisareni, joka olet jou­tunut toisten hampaisiin. Älä väsy kiusausten ja kurituksen al­la, kaikki on Herrasi kädessä. Varo, ettet taistele lihan asein vas­taten herjauksella herjaukseen. Varo myöskin katkeruutta, joka hel­posti kietoo sinut. Jätä arvostelijasi Herran haltuun. Vain hän on oikeamielinen sanoissaan, armossaan ja tuomioissaan.
Jeesus, auta minua kestämään puremat ja parantumaan niistä.

[Irene]

7.10.
Olin menossa kouluun pitämään oppituntia erään seu­rakunta-aktion yhteydessä. Luokan ovenpielessä oli suuri puinen risti ja erään 18 vuotiaan Tommin kuva siinä keskellä. Hän oli juu­ri kuollut, aivan yllättäen. Oli helppo puhua Vapahtajasta, nuo­ret olivat valmiiksi hyvin herkkiä. Muutamat paikkakunnan us­kovat kertoivat Tommin olleen mukava poika ja he muistivat Tommin ehdottaneen eräässä tilaisuudessa harvinaisen hengellisen lau­lun, jota ei osattu.
Maailmalle kuolema on vain pakkohautaus, perinnön­jakotilanne, pikainen unohdus. Mutta ihmisen pitäisi valmistautua kuo­lemaan, sillä se on odotettavissa jokaiselle. ”Opeta meitä ajat­telemaan, että meidän pitää kuoleman, että me ymmär­täväisiksi tulisimme” Ps.90:12. Ymmärtäväisyys on Jumalan antamaa vii­sautta, jonka avulla kristitty tekee ratkaisujaan.
Nuoren ihmisen kuolema on aina tyrmäävä, varsinkin sil­loin kun omainen ei ole yhtään tiennyt valmistautua siihen. Suru murtaa helposti ihmisen vuosiksi ja joku ei pääse koskaan en­tiselleen. Muutamien ihmisten hiusten väri muuttuu, heidän ryhtinsä käy kumaraan ja heistä tulee vaiteliaita. Heidän tunnuslaulukseen tulee ”Särkynyt saviruukku”.
Kuoleman jälkeen uskovan osa on hyvä, hän pääsee tai­vaaseen Jeesuksen luokse. Jumala on valmistanut omilleen jotain sanomattoman ihanaa ja kaunista, jota ei osaa edes uneksiakaan täällä sumun ja synnin maassa. Pääsemme ennalleen asetettuun pa­ratiisiin, eivätkä turmiovallat pääse enää sitä tuhoamaan.
Kuoleman ajatteleminen ei sovi ihmiselle, ei myöskään kuo­leman voittajan, Jeesuksen, ajatteleminen. Mutta kumpikin koh­­taa jokaista ihmistä, kuolema ja Jeesus. Toivottavasti päin­vastoin?
Uskovan on opittava myöskin itkemään itkevien kanssa ja mentävä surukoteihin huolimatta masentavasta ilmapiiristä. Surun keskellä voidaan voittaa sieluja Herralle, rukoilla murheellisten puolesta ja auttaa käsillään palvellen käytännön töissä.
Jeesus, kuoleman voittaja, ylistän sinua, sillä sinuun us­kovana en kuole koskaan. Halleluja!

[Irene]

8.10.
Olin juuri saanut kuulla, että minut heitetään työpaikastani kuin Joona laivasta. Olin tyrmistynyt ja avuton. Mietin, mitä te­kisin ja rukoilin viisautta Jumalalta. Ennen olisin käynyt taisteluun ja pyrkinyt ajamaan etujani. Olisin voinut ryhtyä kostamaan tai etsinyt kiertotietä asioiden järjestelemiseen. Mutta siihen tilan­teeseen sain sisäisen kehotuksen ja varmuuden jättää koko asia Herran haltuun. Muistan, kuinka monet ystäväni kummastelivat rauhallisuuttani ja pitivät minua ihmeellisen välinpitämättömänä. Mut­ta he eivät nähneet sisimpääni, jossa käytiin kyllä suuri tais­telu vanhan ja uuden ihmisen välillä.
Jumalan johdatuksessa kulkiessamme, käy kaikki lopuksi parhaiten. Onnettomuuksien ja koettelemustenkin on palveltava Ju­­malan suurta suunnitelmaa. ”Missä kuulette torven soivan, sin­ne kokoontukaa meidän luoksemme. Meidän Jumalamme sotii meidän puolestamme” Neh.4:20. Uskovina suuri etumme on siinä, että Herra sotii meidän puolestamme. Se tarkoittaa, että koko taistelu on silloin vain Kristuksen käsissä – ja hän on Voittaja.
Pian huomasin, että asiat järjestyivät minun kannaltani hyvään suuntaan, vaikka en ollut tehnyt mitään ratkaisevaa. Monet ystäväni sitä vastoin olivat hyvinkin aktiivisia, kiitos heistä Her­ralle. Näiden pimeiden kuukausien aikana Jumala opetti minua luottamaan itseensä. Sain kokea tyyntä mieltä ja Jumalan rauhaa myrskyn keskellä. Sain voimaa välttää pahoja ja katkeria sanoja. En kiivastunut kenellekään. Pystyin jopa kohtaamaan nekin, jotka hyökkäsivät minua vastaan ja kaivoivat maata jalkojeni alta. Tästä kaikesta kiitos Jumalalle. Ymmärsin, että Jeesuksen veren voima on suuri juuri siinä, kun minä olen pieni. Se suojaa minua, kun olen heikko ja avuton. Se antaa kunnian Jumalalle.
Jumalan torvi soi ajassamme. Hän taistelee voitokkaasti us­kovien puolesta. Torvi soi ja se kokoaa uskovia toistensa seu­raan kuulemaan Jumalan sanaa. Torvi soi ja Jumala vie omansa kotiin pois taisteluista.
Kiitos, Jeesus, että kannoit minua silloin, kun olin heikko ja avuton, neuvoton ja uupunut, lyöty ja alaspainettu.

[Irene]

9.10.
Vuoden kuluttua potkuistani lähdin työstä toiseen, paik­kakunnalta toiseen. Olin käynyt läpi mankelin ja odotin hiljaa, mitä tuleman pitää, miten Herra johtaa. Päätimme järjestää suuret läk­siäisjuhlat Viialassa seurakuntatalolla ja kutsua sinne ystä­väm­me. Väkeä tulikin reilusti yli 100 henkeä ja saimme iloita ystävien kanssa hetken yhteisestä uskostamme Vapahtajaan. Työnantajan edustajana eräs ys­täväni tuli tuomaan tervehdyslahjaa. Hän kertoi esimieheni olleen vaivautunut, kun minutkin piti jollakin tavoin huomioida lähtiessäni. Se tehtiin siis mahdollisimman matalalla profiililla ja halvimmalla mahdollisella tavalla. En ollut minkään arvoinen, mutta olin kuitenkin vielä uskossa.
Kristus oli kaikkein suurin ja kuitenkin hän tuli kaikkein pienimmäksi. Hänen olemustaan väistettiin. ”Hän oli ylenkat­sottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme minäkään pitäneet” Jes.53:3. Jeesuksella ei ollut ristin päivänään enää montaa ystävää. Hänen omansakin olivat hä­vin­neet maan alle.
Kristuksen seurassa on uskovan opeteltava kulkemaan hal­veksunnan ja ylenkatseen tie. Menestys ja kunnia on syytä unoh­taa kokonaan. Risti lupaa kuoleman vanhalle ihmisellemme, mutta myöskin elämän sille, joka sitä tietä kulkee. Ristin tiellä ovat kipu ja sairaus tuttavina. Siinä uskova ei ole mitään ja kuitenkin hän on Jumalalle rakas.
Tällaiset kokemukset murtavat ja nöyryyttävät, uskovan aarteeksi jää Kristuksen usko. Maallisiin ei kannata panna toi­vo­aan, ihmisiin ei pidä liikaa luottaa, eikä itseensä kannata uskoa. Mutta pimeyden keskellä loistaa Jumalan valo. Herra on toivon Jumala. Silloin, kun ei näytä siltä, hän luo uutta. Silloin, kun ihmiset ja olosuhteet sanovat kaiken huonoksi, Jumala luo uutta.
Ihmisten hylkäämästä tulee Jumalan ystävä. Nöyryytetty ihminen löytää nöyryytetyn Vapahtajan. Alaspainettu, petetty ih­minen antaa arvoa Kristuksen rakkaudelle.
Kiitos, Jeesus, että saan olla sinun omasi, vaikka muut eivät arvostaisikaan minua.

[Irene]

10.10.
Eräässä Pohjois-Suomen kunnassa oli asukkaita vajaa 7000. Kunnassa ei ollut vuoden aikana yhtään lasten huostaanottoa. Keskioluen myynti oli vähäisempää kuin naapurikunnissa. So­siaali- ja terveysmenot maan pienimpiä. Tähän lienee selityksenä laestadiolaisten suuri vaikutus. Hengellinen liike oli vaikuttanut mo­raaliin ja elämään. Hyvä!
Uskovat ovat paikkakunnan tärkeimmät ihmiset, he ovat Jumalan lähettäminä suola ja valo, parannus ja evankeliumi, mur­he ja ilo, kuolema ja elämä. Uskovat edustavat Kristusta täällä. ”Ja harrastakaa sen kaupungin menestystä, johon minä olen teidät siirtänyt, ja rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidän menestyksenne” Jer.29:7. Jumala on aset­tanut omansa eri paikkoihin pelastaakseen jumalattoman maa­ilman.
Uskovat rukoilevat asuinpaikkansa puolesta, niin Jumalan tahto tapahtuu ja samalla perkeleen toiminta minimoidaan ja syn­nin valtaa hillitään. Hyviä asioita on edistettävä, rauhaa, sopu­sointua, heikon ja köyhän puolustamista, oikeuden jaossa on tuet­tava kaikkensa menettäneitä. Kristillisyys tuo sääliä ja lohdutusta rakkaudettomuuden keskelle. Kristus ei siunaa nimissään tehtyjä vääryyksiä, pakkoa tai valheita.
Uskovat eivät eristäydy mihinkään luostareihin ja sala­seuroihin, vaan toimivat rohkeasti ja avoimesti kuin Kristus. Kris­tuksen omat jaksavat kärsiä toisinajattelijoita, he eivät tarvitse ympärilleen puhdasoppisia ja synnittömiä. He tarvitsevat vierel­leen Kristuksen, joka tukee heitä kaikessa.
Uskovan on opeteltava myös kunnioittamaan erilaisia kris­tittyjä, tässä mielessä hän on aina yhteiskristillinen. Jokainen Kris­tuksen oma on arvokas kristitylle, he ovat hänen veljiään ja sisa­riaan. Emme ole kukaan osanneet niin täydellisesti Jeesuksen seu­raamista, ettemmekö voisi oppia jotain uutta toisilta uskovilta.
Olen saanut paljon siunausta niiltä kristityiltä, jotka eivät ole olleet samaa herätysliikettä tai seurakuntaa kuin minä.
Kiitos, Jeesus, kaikista uskovista, joita olet antanut elä­mään kanssani. Siunaa heitä ja varjele meitä kiistelemästä toisarvoisista asioista, sillä sinä olet kaikkein tärkein.