Jeesus on Herra/ Lokakuu

[Irene]

21.10.
Uskonelämän kestäessä ihmisestä karisevat liiat luulot ja itseensä luottaminen. Nuoruuden unelmat ja toiveet lakastuvat kuin syksyinen kukkaketo. Mutta hän, joka on tärkeä, Jeesus, Va­pahtajamme, pysyy aina. Voimme joutua luopumaan monista ta­voitteistamme ja päämääriä voi asettaa uudestaan, suuntaa on tar­kistettava. Suurta herätystä ei tullutkaan, kirkko ei muuttunutkaan hengellisemmäksi, oma uskovaisuus ei tullutkaan palavammaksi. Mutta Jeesus elää ja hallitsee. Halleluja.
Ihmisiin, tietoon, lahjoihinsa ja asemaansa luottava kristitty putoaa joskus korkealta, kun huomaakin olevansa uskon­as­i­oissa aivan avuton. Menestys sokaisee, mutta kulman takana odot­taa kompastuminen ja riisuminen. ”Minä sanoin menes­tyk­seni päivinä: ’En minä ikinä horju’” Ps.30:7. Horjuva uskova on sur­kea, kurja, hävettävä, toisten autettava, heikko, konttaava, avu­ton, yksinäinen ja epävarma. siksi moni torjuu moisen aja­tuk­sen sanomalla: - en minä koskaan horju!
Jos kristityllä menee aina hyvin, hän ei tarvitse Herraa. Jos elämme menestyksen ja onnistumisen, hyvinvoinnin ja ihmis­kunnian aallonharjalla, näkymät ovat hetken aikaa suurenmoiset, mut­ta sitten tulee molskahdus ja avunhuudot.
Kunnia, menestys ja jatkuva hyvinvointi turmelevat kris­tillisyyden. Parempi usko kasvaa siellä, missä ihmiset ovat matoja tai ei mitään. Haluaisimme tämän maailman ja taivaan, mutta Ju­mala tietää, että molemmat halutessamme, emme sittenkään ha­lua juurikaan taivasta. Siksi hän vapauttaa meidät turhasta taakasta ol­la jotakin ja antaa meille köyhyyttä, nälkää, murhetta, vaivaa, ikä­vää ja heikkoutta. Silloin käännymme nopeasti hänen puoleensa.
Joskus uskova horjuu ja vapisee, joskus vahva käy heikoksi, pohjalainenkin putoaa polvilleen, joskus ihminen huomaa ole­vansa vain tomu ja tuhka.
Älä välitä, Jeesus, mitä minä sanon, tee vain minulle niin kuin näet hyväksi. Varjele minua menestykseni päivinä ja auta minua puutteen aikoina.

[Irene]

22.10.
Olen huomannut, että muistini on semmoinen, johon en voi aina luottaa. Menen kauppaan ja tuon vääriä tuotteita muistamattomuuteni takia. Muistan väärin ja teen sen tähden vääriä joh­topäätöksiä. Kuitenkin aivot ovat merkillinen ja nerokas osa ihmistä, jonka Jumala on rakentanut vain maan tomusta. Tomussa on muisti.
Meillä on kotona tolkuttoman paljon kasetteja, levyjä ja videoita, jotka sisältävät muistissaan lukemattomien ihmisten ku­via ja puheita. Osa heistä on jo kuollut, mutta puhe kuuluu vielä.
Jumalan muisti on vieläkin parempi, hän ei unohda mitään. ”Mutta minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, minkä ihmiset puhuvat, pitää heidän tekemän tili tuo­miopäivänä. Sillä sanoistasi sinut julistetaan vanhurskaaksi, ja sanoistasi sinut tuomitaan syylliseksi” Matt. 12:36-37. On mietittävä tarkoin, mitä sanoo, muuten tuomio suurenee.
Surkeaa on ihmisen kerran astua kirkkauden Herran kas­vojen eteen, vaikkei olisi muuta syntiä kuin turhat sanat. Niiden tähden hänet heitetään helvettiin. Eikä tavallisella ihmisellä ole muu­ta kuin turhia sanoja, alusta loppuun pelkkää turhuutta; niin kuin on ollut hänen sukunsa niin hänkin. Mitä isä puhui, sitä puhui poikakin.
Uskovan hyvä osa on siinä, että Kristuksen kautta hän saa synnit anteeksi, kaikki synnit, myöskin turhat sanat, joita lienee valtavasti. Kun uskova nöyrtyy ja katuu syntiään ja on valmis hyl­käämään ne, hän saa ne Herralta anteeksi. Mutta sydämeltään tai­pumaton älköön luulko mitään saavansa. Ei taivas ole meille mi­tään velkaa, mutta me olemme velkaa sinne.
Turhien sanojen vastapainoksi uskova opettelee hyviä sa­noja, todistusta Jeesuksesta, Raamatun sanaa, rukoilemaan, puhumaan ystävällisesti ja elämään rauhassa kaikkien kanssa sekä jos­kus myös vaikenemaan. Uskon elämään kuuluvat hyvät sanat, Ju­mala antaa niitä kuin kultajyviä sydämeen, josta ne kuuluvat ai­kanaan.
Herra, opeta minua puhumaan kunniaksesi. Avaa minun sydämeni ja huuleni sinun sanoillesi.

[Irene]

23.10.
Pitkään on ollut vallalla käsitys, että pitkälle koulutetut työn­tekijät ovat firman etu. On siis opetettu nuoria ihmisiä vanhojen tietoon ja taitoihin. Päämääränä on kasvattaa omaisuutta, valtaa ja kunniaa.
Kirkon työhön on koulutettu väki samoilla metodeilla, mal­li on maailmasta. Tieto on ollut etusijalla, kouluviisaus. Am­mattiin soveltuvuus ei ole painanut vaa’assa mitään. Ei ole myöskään kysytty uskoontulon päivää, kääntymyksen hetkeä eikä pa­rannuksen syvyyttä tai armon kirkastumista Vapahtajan haa­voista eikä muutakaan taivaallista soveltuvuutta. Ei ihme, että lopputulos on nykyisenkaltainen kaaos.
Kun siis Jumalan Henki viisaudessaan jakaa armolahjoja, ne näyttävät menevän ihan muille, kuin kirkon työntekijöille. Il­meisesti he ovat vastahenkisiä ja itseriittoisia? Tämä armoitus syn­nyttää kuitenkin uuden tilanteen, jossa profeetan, evankelistan, opet­tajan ja paimenen tehtäviä hoitavat koulunkäymättömät maal­likot. Riippuen heidän kyvystään asennoitua kummalliseen tilanteeseen Jumalan siunaus kanavoituu paikallisseurakuntaan. Joskus äitikirkko oksentaa heidät pihalle.
Ensi havainto apostoleista ei ollut kovin korkea. ”Mutta kun he näkivät Pietarin ja Johanneksen rohkeuden ja ha­vaitsivat heidän olevan koulunkäymättömiä ja oppimattomia mie­hiä, he ihmettelivät; ja he tunsivat heidät niik­si, jotka olivat olleet Jeesuksen kanssa” 4:13. Oppimaton (kr. idiotes - vrt. idi­ootti), merkitsi tavallista kansalaista. Jos tavallinen ihminen alkaa kiittää ja palvella Herraa, pidetään häntä kummallisena ja mieleltään hurahtaneena. Mutta he olivat tulleet Jumalan opettamiksi, heillä oli Kristuksen itsensä antama pyhä voitelu, kuninkaallinen, profeetallinen ja papillinen voitelu. Joten minkäs teet, kun taivas on puhunut ja nämäkin puhuvat. Siinä oli Herran ääni.
Jeesus, siunaa meitä kristittyjä oppimattomilla todis­ta­jillasi, jotka ovat saaneet sinulta viisautensa. Haluan olla sellainen.

[Irene]

24.10.
Yliluonnolliset kokemukset eivät tunnu joka päivä elä­mässäni, mutta aina joskus huomaan, että tekemäni valinnat on johdettu ylhäältä. Saatan mennä kauppaan tai bussiin juuri sopivalla ajalla ja kohdata ihmisen, jonka Jumala on tarkoittanut. Joskus saan sanoja puhuttavakseni, jotka osuvat kohdalleen ja ne sopivat jonkun ihmisen elämään. Joskus soitan tai kirjoitan viestin ihmiselle, joka on juuri tarvinnut sitä. Kuitenkaan se ei ole minun va­lintaani vaan Jumalan, joka johdattaa minua.
Pyhä Henki johtaa uskovaa ihmistä. ”Ja hän tuli Hengen vaikutuksesta pyhäkköön. Ja kun vanhemmat toivat Jeesus-lasta sisälle tehdäkseen hänelle, niinkuin tapa oli lain mukaan, otti hänkin hänet syliinsä ja kiitti Jumalaa ja sanoi: ’Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rau­haan menemään, sanasi mukaan; sillä minun silmäni ovat nähneet sinun autuutesi” Luuk.2:27-30. Jumalan johdatus vie aina Jeesuksen luo ja Jumalan omien luo, joissa Jeesus asuu.
Pyhän Hengen vaikutus ilmenee uskovassa niin, että Kris­tuksen arvo tulee suureksi, Kristuksen voima saa tilaa ja Kristuksen nimi tulee kiitetyksi. Hengen vaikutus ei milloinkaan kirkasta minua tai nosta minun arvoani vaan Kristuksen. Vanhan Simeonin tavoin voin vain odottaa Herraa ja hänet kohdatessani pääsen rau­haan. Se on Jumalan asioille antama täyttymys.
Hengen vaikutuksesta joku saa pitää Jeesusta sylissään ja todellisuudessa kuitenkin Jumala pitää häntä sylissään. Herran rau­­ha ja lepo täyttävät uskovan olemuksen. Jumalan rakkaus sä­teilee Kristuksen kasvoista. Jeesuksen armo ja totuus tulvivat vas­taanottajan olemukseen.
Jumalan ohjaava käsi elämässämme on suuri salaisuus. Joi­ta Jumalan Henki kuljettaa, ne ovat Jumalan lapsia. Joille Jumala antaa salattua taivaan mannaa, he ovat hänen kansaansa. Jo­ka saa tuntea Kristuksen, hän on hänen omansa.
Johdata minua, Herra. Anna minunkin kulkea tieni Hen­kesi vaikutuksessa ja löytää rauha sinun tykönäsi.

[Irene]

25.10.
Lehdessä luki, että kolme terroristia oli saanut pommi-is­kusta yhteensä 240 vuotta linnaa. Eteläafrikkalainen sarjamurhaaja sai 1340 vuotta linnaa. Hän oli tehnyt 27 murhaa, 14 raiskausta ja 41 aseellista ryöstöä. Tuomiot ovat niin pitkiä, etteivät he kykene niitä kärsimään, vaikka kutsuisivat koko suvun avukseen. Mutta pikku­ri­kolliset kärsivät lyhyet tuomionsa ja menevät taas harjoittamaan hyvin alkanutta ammattiansa.
Suurin osa ihmisistä ei ajattele tehneensä mitään mer­kittävää rikosta tai pahaa, josta joutuisi kerran oikeuden eteen. Ihmisten pahuus tuntuu olevan niin tavallista, ettei siihen edes kiinnitetä huomiota. Kun lainkuuliaisuus, moraali ja siveys vel­tostuvat alkaa kansan sisäinen mätäneminen. Voimme sanoa olevamme jo rappiolla. Täydet vankilat ovat kansakunnan häpeä ja osoittaa siveellistä ja moraalista rappiota. Kansa on sisäisesti mätä ja matoja täynnä.
Mutta suurempi ongelma kuin ihmisten omattunnot, on Jumalan langettama tuleva tuomio, joka kohtaa kaikkia ihmisiä. ”Näin on käyvä maailman lopussa; enkelit lähtevät ja erot­tavat pahat vanhurskaista ja heittävät heidät tuliseen pätsiin; siellä on oleva itku ja hammasten kiristys” Matt.13:49-50. Tä­mä tuomio on loppumaton. Kärsimys ei lopu koskaan.
Luulisi, että ihmiset yrittäisivät välttää tulevan tuomion. Keinojahan on monia: Yrittää parantaa tapansa, siistiä suunsa ja ajatuksensa. Voisi yrittää lahjoa tuomarin tai hankkia hyvän asian­ajajan tai yrittää vierittää syyn toisten päälle? Kannattaisi etsiä puo­lestapuhuja tai joku, joka maksaisi syyllisen vapaaksi.
Helpompaa on tulla syyllisenä Jumalan eteen ja ottaa tuo­mio vastaan jo ajassa. Sitten on anottava armoa ja luvattava olla syntiä tekemättä. Pitää olla valmis hylkäämään vanha elämänsä ko­konaan. Ihmeellinen onkin Jumalan armo, kun se kohtaa syn­tistä. Kristuksen ansion kautta syntyy uusi elämä, joka ei ole enää tuomion alainen. Pelastus on valtava lahja ja armonosoitus kurjalle.
Kiitos, Jeesus, että sinä olet minun Tuomarini, Vapah­tajani, Puolustajani ja Herrani. Kiitos, että pelastat minut jou­tumasta helvettiin.

[Irene]

26.10.
Olen vuosien aikana käynyt usein naapurimaassamme, ensin Neuvostoliitossa ja sitten Venäjällä. Tunnen sieltä monia ih­misiä, joista on tullut ystäviäni. Täkäläinen kulttuuri sopii minulle ja olen nauttinut käynneistäni heidän vaatimattomissa kodeissaan. Vanhoissa taloissa on tullut mieleen oma lapsuus, heillähän saatetaan asua vieläkin niin kuin Suomessa 50-luvulla.
Olen tavannut kristittyjä, jotka ovat kärsineet yhteiskunnan painostusta ja vainoa uskonsa tähden. Olen tavannut uskovia, jotka ovat saaneet sakkoja hengellisien tilaisuuksien pitämisestä, hen­gellisen kirjallisuuden hallussapidosta, lasten kristillisestä opet­tamisesta ja olleet vankilassa Kristuksen tähden.
Tapasin Venäjällä erään pastorin, joka oli ollut uskonsa tähden vankilassa. Vankilassakin häntä oli pilkattu ja vainottu. Ker­­ran hän oli polvistunut sellissään rukoilemaan, se oli suututtanut erästä toista van­kia niin, että tämä oli heittänyt wc-ämpärin hänen päällensä. Pastori ei ollut tehnyt mitään puolustuksekseen, vaan oli vaiennut. Myöhemmin he olivat ta­vanneet toisessa vankilassa ja sama mies oli tullut sillä välin uskoon. Hän oli sanonut häntä puhutelleen aiemmin pastorin lempeys ja sä­vyisyys, jotka olivat tehneet pastorin aivan Kristuksen näköiseksi.
Jeesuksen elämän murtautuminen esiin ihmisessä tietää aina vaikeuksia, sillä maailma ei halua tätä Kristusta. ”Ja kaikki, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, joutuvat vainottaviksi” 2.Tim.3:12. Jeesuksen antama valo, viisaus ja voima ärsyttävät, syyttävät ja vaativat ihmisiä ottamaan kantaa suhteessa Jeesukseen. Se on monille aivan liikaa ja niin syntyy viha uskovia kohtaan.
Tuntemani naapurimaan uskovat ovat olleet tavallisia, pie­niä, vaatimattomia ihmisiä. Heitä katsoessani olen ajatellut, miten tuommoisia olemattomia kansalaisia on tarvinnut vainota. He vai­kuttavat vaarattomilta. Mutta heidän voimansa onkin ollut Kris­tuksessa. He ovat pelottomasti seuranneet Jeesuksen esi­merk­kiä ja uskossa palvelleet Herraa kokoontumalla kuulemaan Raamatun sanaa, rukoilemaan ja viettämään ehtoollista. Se on ollut heidän rikoksensa.
Uskova osaa varustautua vastustukseen ja vainoon, sillä hän lukee sen etukäteen Raamatusta. Hän on myös nähnyt, miten Kristuksen kävi, eikä Herran omille ole luvassa toista tietä.
Herra, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät vainotessaan ja tappaessaan sinuun uskovia ihmisiä.

[Irene]

27.10.
Eräs tuttavani, rovasti Lemmetyinen, oli aikoinaan lasta kastamassa eräässä kodissa. Isäntä viritti papin kanssa keskustelua ja kysyi yllättäen häneltä: - tuleeko nykyään ihmisiä uskoon? Ro­vasti ei vastannut heti, vaan käänsi kysymyksen miehelle: - tahdotko sinä tulla uskoon? Mies vastasi nopeasti: - En.
Maailma on täynnä jaarittelijoita, jotka puhuvat sujuvasti vaikka uskonasioista, mutta he eivät halua ruveta mihinkään elämän ja sydämen muuttumiseen. Voihan pappi siinä sitten lämpimikseen jutella niitä näitä kahvin ja kakun lomassa, mutta ei siitä tule mitään valmista. Ihmiset pysyvät kiinni kirkollisessa muotojumalisuudessaan. Heille riittää muutama kristillinen tapa vuodessa.
Suurin osa ihmisistä kulkee elämänsä huppu silmillään. ”Mutta jos meidän evankeliumimme on peitossa, niin se peite on niissä, jotka kadotukseen joutuvat, niissä uskottomissa, joiden mielet tämän maailman jumala on niin sokaissut, ettei heille loista valkeus, joka lähtee Kristuksen kirkkauden evankeliumista, hänen, joka on Jumalan kuva” 2.Kor.4:4. Perkele on huputtanut kansan niin, ettei Kristuksen valo loista heille, vaik­ka pitävätkin kastejuhliaan ja vaikka pappi käykin heillä ky­lässä.
Huputettujen ihmisten suurin herätys tulee vasta kuoleman jälkeen. Silloin nuo uskottomat yllätyksekseen joutuvat samaan paikkaan kuin heidän isäntänsä perkelekin, eroon Jumalasta, tu­lijärveen ja kuolemaan.
Henkivalloissa käydään koko ajan suuri taistelu ihmissieluista. Paholainen joukkoineen pitää kynsin hampain kiinni. Jeesus joukkoineen pyrkii murtamaan eksytyksen ja valheen kahleita sanansa, todistuksensa ja esirukoustensa kautta.
Vielä evankeliumi on keskellämme, vielä Herran palvelijat pitävät Kristuksen kirkkautta esillä. Vielä kutsutaan Jumalan val­takuntaan, ristin tielle ja pelastukseen. Vielä Jeesuksen Hyvän Pai­menen ääni kuuluu kadonneen lampaan korviin, vielä haavoittuneelle tarjotaan parantajaa, syntiselle pelastajaa.
Haluan sanoa kyllä sinulle, Kristus, haluan olla sinun omasi.

[Irene]

28.10.
Olen keskustellut monien kanssa uskosta, kiinnostuneiden, epäilijöiden, pilkkaajien, ateistien, viisaiden, tyhmien, vanhojen ja nuorien. Joskus on ollut piristävää keskustella uskomattoman kanssa ja kuulla, millaisilla väitteillä hän yrittää horjuttaa uskoani. Joskus taas turha väittely on lopetettava. Joskus keskustelu on päätynyt rukoukseen ja asianomainen on halunnut, että rukoilen hänelle Jumalan tuntemista. Kiitos Herralle.
Uskovan kutsumus on suuri, sillä Kristus on kutsunut mei­tä edustajikseen ja kutsumiehikseen. ”Sillä vaikka minä olen riip­pumaton kaikista, olen tehnyt itseni kaikkien palvelijaksi, voittaakseni niin monta kuin suinkin…. heikoille minä olen ollut heikko, voittaakseni heikot; kaikille minä olen ollut kaikkea, pelastaakseni edes muutamia” 1.Kor.9:19. Tämä kutsumus on ainaista palvelua ihmissielujen voittamiseksi Kristukselle. Vä­hempi ei riitä.
Mutta mukautua tilanteen ja ihmisen mukaan, se onkin jo vaikeaa. Kyllähän kuka tahansa voi lukea opinkohdat kirjoista ja hosua puhdasoppisuuden nimissä, mutta rakkaus panee itsensä kokonaan likoon Herran vuoksi. Silloin katsotaan ihmistä silmiin ja halusta ollaan tekemässä tie Kristukselle valmiiksi hänen sydämeensä. Todellinen rakkaus on aina omastaan luopumista toisten hyväksi. Kaikille kaikkea on menemistä ihmisen luo. Kaikesta muusta voi kristillisyydessä tinkiä, muttei Jeesuksesta.
Jos voit voittaa ihmisen luottamuksen, voit voittaa hänet itsensäkin. Jos saavutat yhteyden kuulijasi kanssa, voit voittaa hä­nen sydämensä. Älä siis hätäile sanoman julistuksella, vaan keskity yhteyden löytämiseen. Jokaisessa ihmisessä löytyy kyllä ajan myötä tartuntapintaa. Pitää vain kärsivällisesti kuunnella ja tutustua ihmisiin ja sitten voi eräänä päivänä tulla eteen se ilo, että saa kertoa itse evankeliumin.
Auta minua, Jeesus, olemaan Paavalin tavoin kaikille kaik­kea, voittaakseni ihmissieluja sinulle.

[Irene]

29.10.
Ystäväni olivat Latviassa seurakuntavierailulla ja kävivät siellä myös­kin juutalaisten synagogassa. Joku innokas mat­kalainen antoi eräälle juutalaiselle venäjänkielisen Raamatun ja traktaatin. Siitä nousi hirmuinen hässäkkä ja koko ryhmä ajettiin kii­reesti pihalle ja heille huudeltiin tappouhkauksia. Tilanne rauhoit­tui vasta, kun eräs matkalaisista nosti kätensä ylös ja julisti heille Herran siunauksen. Silloin juutalaiset pysähtyivät. Matkalaiset huu­sivat vielä: – Me rukoilemme Israelin puolesta!
Juutalaiset elävät samanlaisessa pimeydessä kuin käänty­mättömät pakanat. Heillä ei ole armonvaloa eikä totuudentuntoa. Pelkän uskonnollisuuden kiivaudella toimivat ihmiset ovat ympäristölleen vaarallisia. Ei ihme, etteivät suurvaltajohtajatkaan kykene selvittämään juutalaisten ja arabien keskinäisiä ristiriitoja. Sii­hen kykenee vain Kristus.
Järjellä pohtiminen vie vain suurempaan pimeyteen, siksi on hyvä tarttua Jumalan sanaan: ”Sillä minä en tahdo, veljet - ettette olisi oman viisautenne varassa - pitää teitä tietämättöminä tästä salaisuudesta, että Israelia on osaksi kohdannut paatumus - hamaan siihen asti, kunnes pakanain täysi luku on sisälle tullut, ja niin kaikki Israel on pelastuva” Room. 11:25. Israelin kääntymyksen aika tulee kyllä aikanaan, kun pakanoiden aika, lähetystyönaika ja kristillisen seurakunnan aika on loppunut. Silloin alkaa Israelin täysi kääntyminen. Messiaan uusi aika. Mut­ta sitä ennen tapahtuu vielä paljon, esimerkiksi antikristus astuu näyttämölle ja tarjoutuu Messias-korvikkeeksi. Mutta valhe paljastuu ja Israel huutaa Herraa avukseen.
Tänään näemme Raamatun profetioiden toteutuvan, kun juutalaiset muuttavat sankoin joukoin Itä-Euroopasta Israeliin. Se on lopun alkua. Niin kuin Jumala aikoinaan salli vaikeuksia Israelille Egyptissä, niin että se halusi sieltä pois, niin hän kutsuu vaikeuksien kautta tämän sukupolven omaan maahansa.
Herra, siunaa Israelia, että se pelastuisi.

[Irene]

31.10.
Vaimollani on antamisen armolahja, sen olen huomannut vuo­sikymmenien aikana. Hänen on aina ollut helppo lahjoittaa ih­mi­sille tavaraa ja rahaa ja hän on tehnyt sen iloisin mielin. Olen pyr­kinyt tukemaan häntä tässä kaikessa. Emme ole menettäneet an­­­­­tamisen tähden mitään, päinvastoin, olemme saaneet lisää. Il­man mitään omaa suunnitelmaa elämämme yllä on ollut Jumalan siunaus.
Jumalan edessä aineellinen on siunauksen tai kirouksen vä­likappale. Jos uskova alkaa hamstrata itselleen yli tarpeen, hän voi pian menettää kaiken. ”Toinen on antelias ja saa yhä lisää, toi­nen säästää yli kohtuuden ja vain köyhtyy. Hyväätekeväinen sielu tulee ravituksi, ja joka muita virvoittaa, se itse kostuu” Snl.11:24. Emme tarvitse paljon mitään, siksi ei kannata kadehtia tai ahnehtia rikkaita. Heidän osansa on kurjaa ja yksinäistä.
Hyvää tekevä uskova keskittyy Kristuksen askelissa kul­kemiseen. Hänen elämänsä on siunaukseksi muille, sillä hän jakaa sen, mitä Herra antaa hänelle. Jumala koettelee meitä antamalla meille vain vähän ajallista hyvää ja joku ei osaa käyttää sitä Jumalan kunniaksi eikä halua seurata Herraa. Sitten hän on aina vaikeuksissa. On kuin hänen elämäänsä vaivaisi jokin merkillinen taskunreikä ongelma – kaikki varisee maahan.
Muistan, kuinka annoimme kerran eräälle ystävälle rahaa lahjaksi. Muutaman vuoden kuluttua hän palautti sen ja kiitti lai­nasta. Meistä se oli kummallista, ajattelimme, että ehkä hän suh­tautui samoin myöskin Jumalan armoonkin?
Jumala on hyvä, hän pitää hulluistaan huolen. Mikään ei lopu antamiseen, ennen loppuu usko ja rakkaus ja sen mukana kaikki. Uskosta jäävät vain kuoret jäljelle. Jumala on sisällyttänyt virvoitusta antajalle, niin aineellisen kuin sananjakajankin koh­dalle. Se on ihana osa, Jumalan salattu läsnäolo arkipäivän elämässä.
Tee minusta, Herra, antelias, niin kuin sinäkin olet antelias.