Tuhkasta nousee aamu

Lähetetty: **24.10.2014 10:53**

Raamattuopisto, ARK 04.03.2003, Olavi Peltola

PAAVO RUOTSALAISEN SYDÄNÄÄNIÄ

Merkittävä sielunhoitokeskustelu kaksisataa vuotta sitten

Oli vuosi 1799. Pitkän kävelymatkan uuvuttama 22-vuotias mies saapui Jyväskylän lähellä olevalle seppä Högmanin (1753-1806) pajalle. Nuorella miehellä oli ollut vuosia sisäinen ahdistus. Nyt hän toivoi, että tämä tunnettu kristitty auttaisi hänet selvyyteen. Siksi hän oli lähtenyt parisen viikkoa kestäneelle vaellukselle lapsuudenkodistaan Nilsiästä. Hän oli lähtenyt salaa ja peittänyt matkalla jälkensä etsijöiltä. Eväänä oli tuohikontissa pettuleipää. Tämä mies oli Paavo Ruotsalainen. Jälkeenpäin hän kuvaili sitä sisäistä ahdistustaan, joka oli ajanut hänet vaivaloiselle matkalle: "Olen 16 vuotta tehnyt työtä lain alla. Olen harjoittanut Jumalan sanaa löytääkseni sieltä levon ja rauhan sielulleni. Olen nähnyt sanasta, että Vapahtaja on lunastanut minutkin, mutta minä en saa armoa. Minun täytyy olla Jumalan vihan alla. Minä joudun helvettiin" (Tapani Ruokanen, 52).

Tuossa keskustelussa seppä Högmaniin kanssa tuli esille sanat, jotka ovat siitä lähtien olleet merkittäviä suomalaisten herätysliikkeiden historiassa. Seppä antoi ohjeeksi sanat, jotka ovat kiteytyneet iskulauseen omaiseen muotoon: “Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki - Kristuksen sisällinen tunto.” Toki seppä oli puhunut paljon pitempään. Mitä Paavo Ruotsalaiselle selvisi sepän luona? Mitä sisälsi tuo sepän kuuluisaksi tullut neuvo?

Eräs myöhempi tulkitsija kyselee: ”Mikä oli se ’yksi’ joka Paavolta puuttui? Kristuksen sisällinen tunteminenko? Näin se on tähän asti yleensä käsitetty, mutta tämä on väärinkäsitys ja perustuu siihen, että lause on irrotettu alkuperäisestä yhteydestään ja sitä paitsi kuultu huolimattomasti. Toki Paavolta puuttui myös Kristuksen sisällinen tunteminen, mutta se oli vasta seurausta siitä, että se yksi puuttui.

’Yksi’ joka Paavolta puuttui, selviää, kun tämä irrallinen lause sijoitetaan alkuperäisen tilanteeseen sepän luona. Siitä on säilynyt yksityiskohtainen kuvaus Suometar-lehdessä 1856:22 ja erityisesti artikkelin käsikirjoituksessa, jonka on laatinut Paavon hyvä ystävä ja kirjuri, suntio Möykkynen.

Paavo on kertonut ensin sepälle omasta tilastaan, miten hän on tehnyt työtä lain alla, lukenut ahkerasti Raamattua, nähnyt kyllä sieltä, että Vapahtaja on hänetkin lunastanut, mutta hän ei ole vaan saanut armoa, ei sielun lepoa eikä rauhaa, vaikka kuinka on yrittänyt, tehnyt vaikka mitä sen hyväksi. Tämän kuultuaan seppä oli naurahtanut, vienyt Paavon pirttiin ja avannut ’vissin’ paikan Hunajan pisarat kirjasta, kehottanut sitä katselemaan ja sitten sanonut hänelle. ’Yksi sinulta, poika parka, puuttuu ja yhden myötä kaikki.’

Hunajan pisaroista löytyy tämä tietty, ’vissi’ paikka, josta heti selviää, mikä on se ’yksi’, joka Paavolta puuttui. Nykyisen käännöksen mukaan tämä kohta kuuluu näin: ’Sinulla voi olla monta hyvää puolta, mutta kuitenkin voi puuttua yksi, joka voi saada sinut menemään murheellisena pois Kristuksen luota. Et milloinkaan ole myynyt kaikkea, mitä sinulla on, et milloinkaan ole luopunut omasta vanhurskaudestasi jne’ (Thomas Wilcox: Kallis hunajan pisara Kristus-kalliosta, Kirjaneliö v. 1979, s. 36,37). Tässä viitataan Uuden testamentin kertomukseen rikkaasta miehestä, joka oli noudattanut kaikkia käskyjä nuoruudestaan saakka – aivan kuten Paavo – mutta jolle Jeesus sanoi: ’Yksi sinulta puuttuu, mene ja myy kaikki mitä sinulla on’ (Mark 10:21).

Se yksi, joka Paavolta puuttui oli se, ettei hän ollut ’myynyt kaikkea’, luopunut kaikesta omastaan, omista ponnisteluistaan ja yrityksistään kelvata Jumalalle, oman vanhurskauden pystyttämisestä. Juuri tässä yrittämisessään hän oli mennyt Kristuksesta poispäin sen sijaan, että olisi - pannen sivuun kaiken omansa, omasta riisuttuna - mennyt joka päivä Armahtajan, Kristuksen luo, häneltä kaiken saamaan.

’Yksi sinulta puuttuu...’ ei siis olekaan mikään sepän Paavolle antama neuvo pyrkiä kaiken yrittämisen jälkeen vielä siihen yhteen mitä puuttuu: Kristuksen sisälliseen tuntemiseen. Vaikea muuten kuvitella, että tällaisella neuvolla olisi ollut Paavoon niin vapauttava vaikutus, kuin mitä siitä kerrotaan, että Paavo hyppeli sepän edessä niin kuin peura ilosta. Sepän kuuluisa lause onkin diagnoosi Paavon omanvanhurskauden alle nääntyneestä tilasta. Vasta sen jälkeen seppä alkoi selittää Paavolle, miten syntinen tulee vanhurskaaksi yksin armosta ilman lain tekoja ja miten ensimmäinen ja jokapäiväinen parannus on sisällöltään tykökäymistä Armahtajan luo kaikesta omastaan riisuttuna. Tässä Kristus itse antaa tuttavan armon. Silloin Paavolle selvisi kaikki " (Pentti Simojoki, Kotimaa 1.11.1985).

Tämä tulkinnan mukaan tuon keskustelun ensimmäiseksi neuvoksi tuli kehoitus luopua omasta vanhurskaudesta. Mitä sillä tarkoitetaan?

Tapani Ruokanen tulkitsee asian niin, että Paavo oivalsi hänen koko siihenastinen uskonkilvoitukseen olleen vain esteenä armon vastaanottamiselle. "Raamatun lukeminen ja hurmoksellisiin kokouksiin osallistuminen oli ’rikkautta’ eli uskonnollisuutta, joka esti näkemästä omaa sisintään paljaana ja esti samalla kohtaamasta Jumalaa persoonallisuuden syvimmällä tasolla. Yksi joka puuttui oli luopuminen oman minä kaikkivallasta" (Ruokanen, 59). "Uskonnolliset tunteet, hurmos... koskettivat vain ihmisen pintaa ja olivat pahimmassa tapauksessa pelkkää aistien víihdytystä" (Ruokanen, 60).

"Paavo ymmärsi sepän luona ensimmäistä kertaa, että ihminen voi olla yhtä aikaa täysin avoin ja rehellinen itselleen ja siitä huolimatta kohdata myös Jumalan. Paavo menetti pinnallisen ja hurskastelevan uskonnollisuuden, joka oli estänyt häntä näkemästä armollista Jumalaa. Ihmisen rakentama oppi ja hänen uskonnolliset tunteensa voivat peittää elävän Jumalan" (Ruokanen, 58 ). "Syntisen täytyy uskaltaa olla sitä mitä hän todellisuudessa on, jumalaton, eksynyt, kirottu, langennut" (Tarvainen, 35).

jatkuu...

Lähetetty: **24.10.2014 10:58**

Jumalattoman vanhurskauttaminen

Jatkuva hengellinen köyhyys, oman kelvottomuuden tunto, arjen ahdistavan epätäydellisyyden kokeminen olivat vain se kaikupohja, joka on täysin välttämätön, että armolla ja vanhurskauttamisella olisi tuoreutta uskovan jokapäiväisessä elämässä. Ilman tätä oman pahuuden helvetin pysyvää kokemista, ei myöskään luettu Kristuksen vanhurskaus ilahduta. Ilman tätä alituista pahan olon tunnetta - "tääl on mun paha olla, vaivojen vainiolla" (Siionin virsi) - emme kuule todella evankeliumin ääntä, emme myy kaikkea omaa vanhurskauttamme jatkuvasti, vaan alamme jälleen rakentaa suhdettamme Herraan oman yrittämisemme varaan.

"Voimme kärjistyneesti sanoa: ihminen voi luottaa vain rajattomaan pahuuteensa, mitään muuta ei hänestä saa irti. Tähän oman mahdottomuuden ja kelvottomuuden syvään kuiluun tulee sitten pelastus täydellisenä yllätyksenä, jumalattoman vanhurskauttamisena" (Tarvainen, 22). Kristus on nimenomaan tullut täydellisiä syntisiä varten eikä vain niitä varten, jotka kärsivät heikkouden synnistä.

Seppä Högmanin vastausta Paavo Ruotsalaisen kyselyyn on selostettu myös näin: “Yksi sinulta puuttuu ja sen yhden mukana kaikki muu. Evankeliumin lohduttava armo on salattu sinun sielultasi. Sinä et ole tietänyt, että niin syntinen kuin oletkin, armoistuin on lähellä ottaaksesi Vapahtajan armoa armon lisäksi niin kuin hän on lausunut: ’Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä anna teille levon’ (Matt. 11:28 ) ja ’sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos’ (Joh 6:37)” (Juhlakirja, 52, 56). Tällöin koko keskustelun ytimeksi tulee armon kirkastaminen ja kirkastuminen syntiselle.

Ehkä kaikkein voimakkaimmin on tämän pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen kohtaamisen ilmaissut herännäismaallikko Juho Malkamäki lohduttaessaan seurakuntansa ahdistunutta kirkkoherraa. "Ei ole ihme, jos Jumala vanhurskauttaa rukoilevan, uskovan tai Pyhän Hengen omistavan ihmisen, mutta se on ihme, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman" (Tarvainen, 19). Room 4:5n pohjalta syntynyt ilmaisu “Jumalan vanhurskauttaa jumalattoman, joka uskoo onkin eräs Paavo Ruotsalaisen sielunhoidollisen opetuksen sydänääniä. "Paavon kristillisyydenkäsityksen perustana on vanhurskauttaminen, 'jumalattoman vanhurskaaksi tekeminen ilman lain töitä', mutta sen käytäntöön soveltaminen ei ole suinkaan yksinkertainen ja yksiselitteinen asia" (Tarvainen, 106).

jatkuu...

Lähetetty: **25.10.2014 10:33**

Kaikesta riisutuksi tulemisen vaikeus

Kenenkään ei ole helppo kohdata oma pohjaton turmeltuneisuutensa. Ei ihminen halua myöntää, että hänen sydämensä on Jumalan edessä jumalaton. Todennäköisesti jokaisen myöhemmänkin sukupolven kristityn elämässä juuri tällä alueella käydään mitä kovinta taistelua. Meidän on todella vaikea suostua riisuuntumaan aivan kaikesta. Jokainen meistä aivankuin vaistomaisesti pitää kiinni jostain. Emme suostu tulemaan täysin avuttomiksi. "Ihminen pyrkii luonnostaan, ainakin salaisella tavalla, hankkimaan omia ansioita, lain tekoja, joihin voisi turvata. Hän ei uskalla seistä Jumalan edessä tyhjänä ja alastomana, hänellä pitäisi olla jokin, vaikkapa kuinka vähäinen osuus pelastuksesta, tahdon ratkaisu, mieltymys Herran teihin" (Tarvainen, 35).

Aikoinaan teol. tri Per Wallendorff kirjoitti jokaisen kirjeensä oikeaan ylänurkkaan sanat: KIITOS HERRA JEESUS KRISTUS, SINUN JOKAHETKISESTÄ AVUSTASI. Omalla tavallaan tämä rukous kertoo syvästä ja joka hetkisestä avuttomuudesta Jumalan edessä. Tämä on meille rehellisenä asenteena suunnattoman vaikeaa.

Mutta yhtä vaikeaa on myös ottaa yksin Kristus vanhurskaudeksi, sillä omasta vanhurskaudestaan, omasta kyvykkyydestään ja hyvyydestään ei ihminen halua luopua. Se on ihmisen lujin varustus, jonka on kukistuttava, jotta Kristus kelpaisi todelliseksi vanhurskaudeksi. Siksi "hän sun luulopyhyytes rikkoo synnin kautta" (Ruotsalainen, Tarvainen, 48 ).

Ihmisen alastomuuden peitoksi ei kelpaa mikään muu kuin Kristuksen täydellinen vanhurskaus (Tarvainen, 27). Siksi on uskallettava "syntisenä, kirottuna, pyhänä ja pahana armoa anomaan ja nälkimään" (Tarvainen, 25).

Osallisuus vanhurskauttamisen armoon

Millä tavoin armo kirkastui Paavo Ruotsalaiselle sepän luona? Seppä Högman selvitti kuinka ihminen vanhurskautetaan sulasta armosta ilman mitään ihmisansiota.

"Sepän puhuessa Paavon silmät alkoivat vähitellen avautua ja hän ymmärsi mitä armo on" (Ruokanen, 57). Syntinen kelpasikin Jumalalle ilman omaa ansioita ja se on ihmeitten ihme. Sillä "ei Jeesuksen esimerkki, eivät hänen askeleensa eikä hänen seuraamisensa ole autuutemme perustus, vaan Jeesus itse, vanhurskaudessansa, piinassansa ja kuolemassansa" (Tarvainen, 29). ”Paavo tuli iloiseksi ja sai vakuutuksen, että Jumalan Pojan veri puhdistaa hänetkin kaikesta synnistä" (Tarvainen, 76).

Siksi hän osasi myöhemmin neuvoa ahdistuneita: "Minä neuvon teille lyhykäisen tien, jos se teille kelpoo: kaikki ne omantunnon kanteet, jotka teidän päällä ovat seisoneet, niin hyvin taudin hourauksissa, kuin selvänä ollessa, ne työnnä sen persoonan eteen, joka ristin päällä huusi viimeisillä hetkillä: 'Nyt on kaikki täytetty'. Mikä on täytetty? Jona päivänä se suurin syntinen tuloo hänen tykönsä ei pidä hänen syntiänsä muistettaman, enemmän kuin ryövärin ristin päällä ollessa" (Ruotsalainen, Tarvainen, 46).

Näin hän oli tullut ”vakuuttuneeksi osallisuudestaan vanhurskauttamisen armoon. Tämä varmuus esiintyy ennen muuta elävänä kokemuksena Pyhän Hengen armovaikutuksista, joita Jumalan sana kuvailee, sitten Pyhän Hengen välittömänä lohdutuksena, jota Raamatussa kuvataan rauhana ja ilona Pyhässä Hengessä ja josta Henki todistaa meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia (Room 8:16)” (Ruokanen).

jatkuu...

Lähetetty: **26.10.2014 17:27**

Uskonvanhurskaus keskeisenä

Paavo piti oppia uskonvanhurskaudesta ja Kristuksen ansiosta ratkaisevan tärkeänä. "Vanhurskauttaminen on perustapahtuma Jumalan ja ihmisen välisessä suhteessa. Se merkitsee katkenneiden siteiden uudelleen solmiamista, langenneen ja eksyneen pääsemistä sovintoon Jumalan kanssa" (Tarvainen, 15).

Siksi Kristus ja usko häneen muodostivat Paavo Ruotsalaisen opin ytimen, samoin kuin vanhurskauttaminen hänen autuudenjärjestyksensä keskipisteen. Hän saattoi kirjeessään neuvoa: ”Anna kunnia sille kolmyhteiselle Jumalalle, joka jumalattoman vanhurskaaksi tekee ilman lain töitä ja omata kunniata ja tottele nyt. Jos tahdot hengellinen ystäväni olla, lankea Herran eteen sellaisena kuin tunnet.” ”Opi aina lepäämään Christuksen vanhurskauden päällä kylminäkin aikona” (Ruotsalaisen kirjeet).

Vanhurskauttaminen ei ollut vain joku opillinen kaava, vaan se ”oli hänelle elävää elämää" (Tarvainen, 18 ). Niilo Kustaa Malmberg tilitti omaa suhdettaan Paavoon vuonna 1850: "Hän on tehnyt minulle suurimman hyvän työn, minkä ihminen täällä voi toiselle tehdä. Hän on näyttänyt minulle, kuinka voimme päästä uskomaan häneen, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi" (Ruokanen, 317). Siksi vanhurskautetun täytyy tulla myös vakuuttuneeksi siitä, että hänet on armahdettu, kokea henkilökohtaisesti yhteys Armahtajaan (Tarvainen, 76).

Mitä Paavon mukaan on todellinen usko?

Usko on Kristuksen luo pakenemista. "Kun laki nuhtelee meitä synnin tähden, niin tulee sanoa, semmoinen minä olen, mutta minä pakenen Kristuksen luo" (Ruotsalainen, Tarvainen, 41).

Usko on silmien suuntaamista Kristukseen. Niin kauan kuin peukalo liikkuu niin silmät Kristuksen puoleen (Tarvainen, 49).

Usko on rohkeutta joka tilanteessa herkeämättömästi luottaa Kristukseen: "Anna kunnia Jumalalle, kerskaa Jobin kanssa; vaikka Herra minut tappais, minä en herkii Herran päälle uskomasta" (Ruotsalainen, Tarvainen, 20).

Usko on aivan sellaisena kuin on Kristukseen katsomista, hänen luokseen menemistä ja odotusta, että hänestä lähtee elämä: "Opi sentähden sekä pyhänä että pahana, sekä suruttomana että heränneenä, sekä katuvaisena että katumattomana katsomaan kaikkivoipaan Kristukseen, ja sovita itseäsi Kristuksen eteen, tykö ja viereen, kunnes tunnet elämän hänestä lähtevän" (Ruotsalainen, Tarvainen, 49).

Usko on sekä kääntymistä Vapahtajan sovitustyön puoleen että Pyhän Hengen vakuutusta armosta: ”Oikia usko ei ole mikään muu, kuin se totisen kääntymisen kautta saatu sovinto Vapahtajan kanssa, jonka päälle pitää oleman Pyhän Hengen todistus, josta Raamattu sanoo: jolla ei ole Kristuksen henkeä, se ei ole Hänen omansa (Room. 8: 9)” (Ruotsalaisen kirjeet).

Eräästä Paavo Ruotsalaisen sanelemasta kirjeestä löytyy seuraavat rohkaisevat sielunhoidolliset neuvot: ”Palaja rohkeudella Herran tykö, Hän on armossa katsova puoles jos muuten et epäuskolla tietä sulje. Rohvaise itseäs sen Armahtajan eissä, jonka voimasta me elämme ja liikumme ja pue päälles uusi uskon urhollisuus jos kuinka huonolta näyttäis sinun tilas. Elä pelkää yhtään petollisen sydämen tuomioita, sen tiedät itse Jumalan Sanasta, vaikka sielun vihollinen on niin viekas ja sanankin valon pimittää yön kiusauksen aikana” (Ruotsalaisen kirjeet)

Usko on rohkeaa menemistä Jeesuksen luo. ”Mitä meidän jokapäiväiseen heikkouteen tulee, niin se usein on suurempi kuin me soisimme, jossa usein kohtaa meitä kärsimättömyys ja nurja mieli, ja niin me työläästi tahdomme puhutella Kristusta hätäisessä tilassamme. Usein kysymme ennen neuvoa meidän epäuskoiselta sydämeltämme, ennenkuin rohkenemme uskalluksella käydä armoistuimen tykö. Tämä tauti vaivaa usein minuaki, vaikka minä olen usein koeteltu monessa sodassa” (Ruotsalaisen kirjeet).

Usko tulee todelliseksi kiusauksissa ja ahdistuksissa. ”Kuta enempi uskoa, sen enempi kiusauksia. Oikee puhdas usko ei pysy koskaan voimassa ilman kiusauksita” (Ruotsalaisen kirjeet, 50).

jatkuu...

Lähetetty: **27.10.2014 14:07**

Kristuksen elävä käsittäminen

Vanhurskauttamisen rinnalla toinen keskeinen piirre oli Paavo Ruotsalaisella ”tuttava armon” ikävöiminen. Siksi ei riitä, että tiedämme ja olemme älyllisesti omaksuneet opin uskonvanhurskaudesta ja arvostamme sitä yli kaiken. Tarvitsemme mitä kipeimmin aina uutta ja entistä syvempää Kristuksen elävää käsittämistä. Paavo Ruotsalaisen läheinen ystävä kuvasi tätä puolta uskonelämästä: "Uskon kilvoituksen määränä oli todellinen Kristuksen käsittäminen ja aina uusi ja syvempi Kristuksen käsittäminen, ja tämän puolesta oli hän alituisesti hengellisessä työssä. Tämä Kristuksen käsittäminen sydämen ikävöimisellä ja uskolla oli hänellä aina pääasiana, jota hän itse joka päivä harjoitti, ja johon hän aina kehotti muita. Missä ei Kristuksen sisällistä tuntemista löytynyt, sieltä puuttui hänen mielestään kaikki, ja hän sanoi sen olevan päämääränä meillä, että me aina Kristuksessa olisimme. Tämä ydinkohta Paavon opissa on usealle tuntematon" (C.A. Malmberg, Tarvainen, 107).

"Koska tietos ja taitos ei anna sielun rauhaa, aseta Vapahtajan kaikkinäkevyys ymmärrykses silmäin eteen sisällisen ikävöimisen kanssa; äläkä lakkaa tästä kilvoituksesta, ennenkuin saat salaisen ja sisällisen rauhan Vapahtajalta: nyt tohdin omistaa Kristuksen auttajakseni" (Ruotsalainen, Tarvainen, 84).

Paavo Ruotsalaisen eräässä kirjeessään varoittaa ulkokohtaisesta ja muodollisesta rukouksesta. Sekin osoittaa kuinka tärkeää hänelle on ollut elävä yhteys Jeesukseen: ”Se joka tahtoo Jumalaa rukoilla oikiassa järjestyksessä, hänen pitää ensisti sisällisen parannuksen kautta tulla Kristuksen tykö ja saada Hänen henki ja elämä, voima ja valkeus. Siinä voimassa vasta hän on sovelias lankeemaan Herran eteen; siitte hän vasta taitaa ilman synnitä polvillaan pitää rukouksia Herran edessä, ja ne rukoukset ovat vasta Hänellen otolliset. Vaan jos me ilman sitä järjestystä yöt ja päivät olisimme polvillamme ja vaivaisimme itsiämme, niinkuin Baalin papit Elian aikana, niin senkaltaista rukousta Vapahtaja ei koskaan ole käskenyt harjoittamaan, ilman sisällistä Jumalan tuntoa. Meidän kaikkein täytyy hävetä Hänen korkian Majesteettinsä edessä; meidän pitää sisällisen murheen ja ikävöimisen kanssa saada Häneltä elämä ja henki, ennenkuin me rohkenemme polvillemme lanketa Hänen eteensä. Vaan jos me muuten rohkenemme omassa nimessämme ja omassa hengessämme lanketa Hänen eteensä, niin se on kaikki petos ja ulkokultaisuus ja kaikkien senkaltaisten rukousten alla jääpi sydän ja mieli muuttumata.” (Paavo Ruotsalaisen kirjeet).

Lapsenoikeus

On päästävä omistamaan lapsenoikeus. Juuri tämä lapsenoikeus Kristuksessa on on mitä ihmeellisin lahja heikolle ja sekavalle ihmiselle. Ruotsalainen kirjoitti Jonas Lagukselle: ”Lapsen oikeus ei ole mikään muu, niin kuin itse tiedät Raamatusta: että syntinen tohtii etsivällä uskolla omistaa Christuksen auttajakseen” (Ruotsalaisen kirjeet). Lagus opettikin: "Älkäät rohjetko tästedes yhtään päivää viettää kysymättä itseltänne: Onko minulla lapsen oikeutta Kristuksen tykö, vai juoksenko tietämättömän puoleen? Tämän lapsenoikeuden tavoittelun ei ole tapahduttava 'aivun uskolla', vaan sydämen sisällisellä ikävällä, taistellen oikean uskon taistelua" (Jonas Lagus, Tarvainen, 76).

"Pääasiana teroitti hän etenkin, ettemme jokapäiväisessä elämässä jättäytyisi ilman lapsenoikeutta, jolla hän tarkoitti sisällistä Kristuksen etsimistä ja pyrkimistä häntä omistamaan Vapahtajaksi, jos olisimme kuinka syntisiä tahansa, ja että meidän tulee taistella, kunnes tuon saamme" (Tarvainen, 77). "Lapsenoikeudesta vakuuden saaminen on samaa kuin vanhurskauden saavuttaminen, selvyyteen pääseminen siitä, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman ja sellaisena juuri minut" (Tarvainen, 77).

Erinomaisesti tätä lapsenoikeuden vakuuttumista kuvaa vanha Siionin virsi (no 54). Siinä kuvataan Kristuksen ja häneen uskovan läheistä yhteenkuuluvuutta morsiusmystiikan ilmaisuja käyttäen: ”Jeesus ompi ylkä rakas, niin ei muut voi rakastaa. Hän on aina meitä läsnä, pahuudesta pelastaa. Tahtoo meidät omikseen, ottaa morsiameksensa. Hän on rakkautemme, hän on oma ylkämme (2). Yljän sydän, yljän halu Jeesuksella meihin on, köyhää morsiantaan kohtaan sulous niin verraton, että armoss' muisteleepi, niin kuin paimen holhoileepi. Jeesus, Jeesus, olet mun, minä kuolos kautta sun (3). Morsian on huono, nurja, syntinen ja saastainen, ilkeä, alaston ja kurja, häpeän, pilkan alainen. Kumminkin on tämänlainen yljän mielest' ihanainen, kun hän pääsee pesemään hänet puhtaaks verellään (4). Ylkä vanhurskaudellaan morsiamen kaunistaa. Hän, jok' alastonna kärsi, alastoman vaatettaa. Morsian sen nähdessänsä veisaa tästä yljästänsä: Minulla on sulhanen valkoinen ja punainen (5).

jatkuu...

Lähetetty: **28.10.2014 10:19**

Omin luvin lapsenoikeuteen tarttuminen

Paavo Ruotsalaisen keskeiseen opetukseen kuuluu myös varoitus: "On varottava omin luvin lapsenoikeuteen tarttumista" (Tarvainen, 80). On suostuttava etsivään ja ikävöivään uskoon eikä vaadittava omistavaa uskoa. "Kun yhteys Vapahtajaan on katkennut, sitä ei saa koettaa aikaansaada keinotekoisesti, ei pakottamalla, esiinpuristamalla tai käyttämällä psykologisia tehokeinoja. Jos apu viipyy, on pitkitettävä ' toivon uskalluksella' odottamista, että 'oppisi uskolla omistamaan Vapahtajan ilman lahjoja ja tuntemisia" (Tarvainen, 79).

Paavo Ruotsalainen kirjoittaa: "Heillä ei ole ymmärrystä nöyrällä sydämellä hengen köyhyydessä totisen kilvoituksen kautta etsiä Kristuksen sisällistä ja elävää tuntoa, vaan he tekevät niistä armonliikutuksista, jotka heillä vielä ovat jäljellä, itsellensä Kristuksen" (Ruotsalainen, Tarvainen, 82).

Kenties tästä pelosta ettei vain tartuta omin luvin Herran armoon on tullut herännäisyyden eräs keskeinen tuntomerkki. Juuri sen äärellä käytiin aikanaan kiivastakin väittelyä, kun Fr G. Hedberg erosi herännäisyydestä. Silloin kärjistettiin Hedbergin näkemys, puhumalla pelkästään Raamatun sanaan perustuvasta ”heti-uskosta.”

Jotain tästä jännityksestä tulee esiin myös Paavo Ruotsalaisen ja ruotsinmaalaisen C.O. Roseniuksen kohtaamisesta Espoossa vuonna 1843. Tulkkina oli tuolloin ollut Niilo Kustaa Malmberg. Näiden kahden keskustelua on jälkeenpäin muotoiltu seuraavasti: ”Paavo: Jos sinun tällä hetkellä täytyisi kuolla, olisitko valmis? Rosenius: Olisin, Jumalan armosta. Paavo: Millä perusteella? Rosenius: Sillä perusteella, että Jeesus on sovittanut minun syntini. Paavo: Missä on passi? Rosenius: Jumalan sanassa. Silloin Paavo alkoi ääneen nauraa lyöden kämmenellään reiteensä ja sanoi: Ei kelpaa, samoin kaikki tekopyhät Savon ämmät ovat valmiit vastaamaan. Ei kelpaa yksinään sanan päälle krossata” (Saarisalo, 60).

Odota kunnes kointähti koittaa

Joka tapauksessa sepän antamasta Wilcoxista Paavo oli lukenut koko oppinsa keskeisimmän ajatuksen: "Odota, nimittäin sisäisellä ikävöimisellä ja rukouksella, Kristuksen ilmestymistä niin kuin kointähteä" (Ruokanen, 320). "Oikea mielentila on hengen köyhyys, jossa tyhjänä ja avuttomana, kaikkea puuttuvana ikävöidään Kristuksen yhteyttä" (Tarvainen, 82). Mitä tällä ikävöimisellä tarkoitetaan, se tulee hyvin esille heränneen maallikon Kusti Niskasen yhteenvedosta Paavo Ruotsalaisen ajatusmaalimasta: "Usko ei liiku tuntemisissa eikä elä niistä. Se elää Herrasta, silloinkin kun hän on siltä salattu, turvaa näkemättäkin hänen lupauksiinsa, toivoo häneen pimeässäkin, kilvoitellen kunnes sen löytää. Jokapäiväisessä parannuksessa kääntyy se etsien apua hänen puoleensa, toivon uskalluksella kilvoitellen ja ikävöiden Herraa, mutta tyytyen odottamaan, jos Herran apu viipyy ja hän näkee tarpeelliseksi syntisen nöyryyttämiseksi pitää murhehuoneessa. " (Tarvainen, 83).

Tunteiden eikä ulkonaisen hengellisen harjoituksen varaan ei tule rakentaa. Ruotsalainen varottaa eräässä kirjeessään sellaisesta uskovaisuudesta, jossa ”mieli ja sydän jäävät muuttumata, ja heillen jääpi paljas oma ansio uskon perustukseksi, ja siinä seisoo koko heidän kristillisyytensä, ilman oikiata itsensä ja sydämensä ja saastaisuutensa tuntemista ja ilman oikiata itsensä kieltämistä. Ja sitten jäävät koko elinajaksensa Jumalaa palvelemaan paljailla luonnon voimilla, muuttumattomalla ja kääntymättömällä sydämellä, paljaalla rukouksen huudolla” (Ruotsalaisen kirjeet).
Ikäivöimisessä on oltava kestäviä: ”Aseta Vapahtajan kaikkinäkeväisyys ymmärrykses silmäin eteen sisällisen ikävöitsemisen kanssa; äläkkä lakkaa tästä kilvoituksesta, ennenkuin saat salaisen ja hiljaisen sisällisen rauhan Vapahtajalta: nyt tohdin omistaa Kristuksen auttajakseni” (Ruotsalaisen kirjeet, 45).

Sama opetus toistuu Ruotsalaisen ainoassa säilyneessä pitkässä kirjoituksessa: ”Eikö tämä ole ahdas portti: koska syntinen näkee Jumalan vihan päällänsä seisovan, ja on kasteen liiton rikkoja, eikö hänen tässä pitäisi mielellään seisoa Herran edessä kaikkein nuhteitten alla, kuin omassa tunnossa on, seisoa alallaan Herran edessä niinkauvan kuin hän saapi tuta sisällisesti, että hänellä on tuttava armo” ( Ruotsalaisen kirjeet, 89).

Paavo Ruotsalaisen luona 1849 käynyt nuori pappi selosti kirjeessään tätä hänen perusopetustaan seuraavalla tavalla: ”Onko minulla nyt Jeesus? Olenko minä hänessä Jumalan lapsi? Voinko tässä paikassa kuolla autuaasti? Jos omatunto vastaa: ei. No, meidän täytyy heti niin hyvin kuin osaamme langeta Jumalan eteen maahan ja ikävöidä Jumalaa, tunkeutua hänen tykönsä ja suostutella häntä: johda sinä Jumala meidät tielle, vie meidät Kristuksen tykö, ilmoita hänet meille jne. Jos tähän ei tule vastausta, täytyy meidän kärsiä Herran kättä, sillä me olemme tehneet syntiä, ja meidän on vain pysyttävä samassa tykökäymisessä ja kerjäämisessä – muistaen, että Jeesuksen saavuttaminen ei riipu miehen tahdosta eikä juoksemisesta, vaan Jumalan laupeudesta. Tässä syntyy taistelu, sillä luonto tahtoo välttämättä piiloutua Herralta ja tehdä parannusta omin käsin – tämä on pahempi synti kuin mikään muu - . Mutta jos olen oikeassa parannuksen työssä, niin että jatkuvasti, kadotustuomion alaisena, vakavissani kysyn lapsioikeuttani, niin olen Herran käden alla, annan hänelle kunnian ja voitan” (Juhlakirja, 71).

jatkuu...

Lähetetty: **30.10.2014 08:27**

Tunnekuohuista terveeseen uskoon

Meidän on myös otettava huomioon, että Paavo Ruotsalaisen opetus, jossa hän varoitti rakentamasta mitään tunteiden varaan, nousi rajun hurmahenkisen kuohunnan keskeltä, joka leimasi alkuaikoina silloisia herätyksiä. Koska moni etsii Jeesuksen sisäistä tuntemista tänäänkin ekstaattisista kokemuksista, on hyvä nähdä millä tavoin Paavo koetti auttaa herätykseen tulleita lujalle perustalle.

"Jo virrenveisuun aikana muutamat naiset joutuivat hurmoksiin. Monet puhuivat kielillä." ”Joskus seuroissa saattoi olla kymmenenkin akkaa äänessä kalkattamassa salaperäisiä näkyjään ja ilmestyksiään käsittämättömällä enkelien kielellä" (Ruokanen, 159). "Seuroissa hurmioituneet naiset tanssivat; Martikainen makasi lattialla ja vaikeroi syntien syvyyttä. Paavo näki etteivät ihmiset enää erottaneet elävää uskonharjoitusta tästä sielullisesta menosta" (Ruokanen, 76). Hän kirjoittikin: ”Minulla on ollut paljon tekemistä niiden kielillä puhujain ja hourauksissa olijoin kanssa; vaan minä olen kuitenki huokiasti voittanut, ettei meidän puolelta tule niistä vaaraa...” (Ruokanen, 129). Paavo ”valitti usein, kuinka vaikea kielilläpuhujia oli pitää kurissa, etteivät he joutuisi lahjansa takia "ulos oikeasta järjestyksestä suruttomuuteen" (Ruokanen, 140).

"Minun luullakseni taitaa teillä olla aivan paljon moninaisia kiusauksia, erinomattain monen heikon heränneen sopimattomassa käytöksestä, jotka useammissa paikoissa ilmaantuvat ensimmäisen herätyksen alla, niin kuin erinomattain ne, jotka kieleillä puhuvat tekevät suuren hämmenki äkkinäisten seassa. Jos, rakas ystävä, teidän tilanne myöden antaisi niin sellaisia pitää visusti katsottaman perään ja siveydellä nuhdeltaman ja alaspainettaman, niin paljon kuin mahdollista on ja viisauden ojennusnuorat myöten antavat" .

Pieksämäen seurakunnassa esiintyi 1830-luvun alussa hurmoksia, joiden yhteydessä lapset kaatuivat maahan haaveellisessa horroksessa. Toiset hyppivät ja tanssivat hillittömän iloisina. Esitettiin maailmanlopun ennustuksia. Paavo tuli asettamaan villihenkiä (Ruokanen, 159). Paavo oli asettanut 1834 hurmikot Joroisten ja Pieksämäen seuduilla (Ruokanen, 179)

Terveeseen uskoon kuuluu aina oman vaivaisuuden tunto, ”elävä usko ei koskaan pysyy muutoin voimassansa kuin sisällisen kilvoituksen ja valvomisen kautta.” (Ruotsalaisen kirjeet). Paavo Ruotsalainen kirjoittaakin: ”Sillä niinkauvan kuin teidän silmisänne kristillisyys on niin huono, niin se on vissi merkki sen päällen, että Pyhällä Hengellä on siaa teidän sydämessänne. Vaan jos teidän kristillisyys olis hyvä itse mielestänne, niin siitä ymmärtäisin minä heti kohta, että olet phariseusten vanhurskaudesta osallinen” (Ruotsalaisen kirjeet).

Kun hän varoittaa harhautuneesta uskosta, hän erityisesti varoittaa silloin uskovia kadottamasta hengen köyhyytä ja syntiviheliäisyyden tiuntoa. Vasta tällainen tunto pakottaa vilpitömästi etsimään Kristuksen sisällistä ja elävää tuntoa. ”He eivät tahdokkaan tietää tarpeesta uudistua uskon vanhurskauteen, taikka syntein anteeksi saamiseen uudistetulla synnin viheliäisyyden tunnolla.” ”He harjoittavat kiivaasti jumalisuutta, vielä niinkuin kihlauksenki päivinä, mutta ilman Kristukseta, joka tapahtuu tällä tavalla: heillä ei ole ymmärrystä nöyrällä sydämellä hengen köyhyydessä totisen kilvoituksen kautta etsiä Kristuksen sisällistä ja elävätä tuntoa, vaan he tekevät niistä armoliikutuksista, jotka heillä vielä ovat jälellä, itsellensä Kristuksen” (Ruotsalaisen kirjeet, 88).

Paavo Ruotsalainen kertoi kerran ystävilleen uninäystään: ” Oli kuin viimeinen tuomio olisi tulossa. Synkkinä ja pelon vallassa seisoivat suuret joukot ja odottivat jotain tulevaksi tai tapahtuvaksi. Silloin minä sanoin ympärillä seisoville: Jotain täältä puuttuu. Ja samassa kohosi risti ihmismeren keskeltä, kirkas säteilevä risti, ja ihmiset kohottivat päänsä, tulivat iloisiksi, ja niiden synkkä mieli oli kadonnut” (Juhlakirja, 67).

jatkuu...

Lähetetty: **01.11.2014 09:10**

Paavo Ruotsalaisen vaikutus ihmisiin

On säilynyt kuvaus Paavo Ruotsalaisen ja Niilo Kustaa Malmbergin ensimmäisestä tapaamisesta. ”Se voimallinen henki, joka puhujassa vaikutti, sulki suuni ja tunki läpi luiden ja ytimien. Hänen puhettaan kuunnellessaan täytyi uskon asioista välinpitämättömänkin havaita ja kokea, että kristinusko on toki muuta kuin kaunis utukuva ja ihanne” (Juhlakirja, 65).

Toinen kuvaa hänen julistustaan: ”Paavon puhe tavoitti, sillä se oli etsivää, särkyneiden sydänten hellää kosketusta, heikkojen hoitamista, Herran työtä hyvin matalalta hakevaa, houkuttelevaa ja sammuneen kipinän sytyttämistä, mutta samalla suruttomuutta kaatavaa ja vakavasti varoittavaa. Hänen sanomansa oli ollut lyhyttä, ytimekästä, korutonta, kaikesta kaavamaisuudesta vapaata, mutta selvää ja johdonmukaista. Ääni oli kuuluva, kuulakka, lausunta selvää. Hänen puhujataitoaan ovat joutuneet ihmettelemään sekä ystävät että pilkkaajat” (Juhlakirja 64).

F.G Hedberg kirjoitti ennen riitoja Paavo Ruotsalaisesta: ”Paavo on ylitsevuotavan ihana mies, elävä ja ytimekkään raikas uskossa Jeesukseen. Hän on suloisen ilahduttava mies kaikille murheellisille, vaivaisille ihmisille” (Juhlakirja 63).

Aikoinaan Urho Muroma kirjoitti Paavo Ruotsalaisesta. Hän oli suuri syntinen, ”joka ei tahtonut itsessään olla yhtään mitään, mutta jonka Pyhä Henki vei Suomen kirkon johtajan paikalle tehden hänestä yhden suomalaisen kristillisyyden johtavista hahmoista. Ja varmaankin juuri sen tähden hän onkin meille niin rakas, kun hän on niin rehti ja teeskentelemätön” (Juhlakirja, 60).

Herännäisyyden sydänääntä kuvaa hyvin virren sanat: “Hän lyö sekä tukee. Hän riisuu ja pukee ja hetkeksi kadotessaan vie köyhyyden tietä, näin tyhjentää meitä, vaan tyhjälle, köyhälle lahjoittaen suo armonsa rikkauden. Hän kasvonsa peittää ja murheeseen heittää, vaan antaa taas virvoituksen”.

Kirjallisuutta:
Viljo Remes, Herännäisyyden nousu ja hajoaminen, Jyväskylä 1995
Tapani Ruokanen, Talonpoikain Paavo - herättäjä Ruotsalainen, WSOY Porvoo 1989
Paavo Ruotsalainen 1777-1852 Juhlakirja, Vaasa 1977
Paavo Ruotsalaisen kirjeet, Pieksämäki 1986
Aapeli Saarisalo, Erämaan vaeltaja Paavo Ruotsalainen, Porvoo 1969
Pentti Simojoki, Yksi sinulta puuttuu Kotimaa 1.11.1985.
Olavi Tarvainen, Paavo Ruotsalaisen opinkäsitys, Vaasa 1967

Tuhkasta nousee aamu

PAAVO RUOTSALAISEN SYDÄNÄÄNIÄ

PAAVO RUOTSALAISEN SYDÄNÄÄNIÄ

Jumalattoman vanhurskauttaminen

Kaikesta riisutuksi tulemisen vaikeus

Uskonvanhurskaus keskeisenä

Kristuksen elävä käsittäminen

Omin luvin lapsenoikeuteen tarttuminen

Tunnekuohuista terveeseen uskoon

Re: PAAVO RUOTSALAISEN SYDÄNÄÄNIÄ