En tiennyt, että vanhaa, ruskeaa viulua,
joka oli niin kauan lojunut nurkassa
rikkinäisine kielineen, kuluneine viritystappeineen
olisi voinut enää koskaan käyttää.
Vuosien pölykerros peitti sen rähjäisen kotelon,
kunnes eräänä päivänä Mestari otti soittimen käteensä
ja hellin sormin kosketti puuta,
väänsi tarkoin viritystappeja, sormeili kieliä,
keskittyi musiikkiin vetäessään jousta.
Kauan hiljaa pysyneestä viulusta kuului taas
juoksutuksia, sointuja, sävelkulkuja.
Puu värisi, syttyi eloon ja ilon lauluun.
Nyt uskon, että mikä tahansa särkynyt elämä,
riitasointuja päästävä, epävireinen, heitettysyrjään
jonnekin kaukaiseen nurkkaan, hylätty, sivuun siirretty,
voi olla edelleenkin hyödyksi, eikä sen tarvitse jäädä pois
taivaallisesta orkesterista.
Mestarin käsi, täynnä vanhoja haavoja,
voi korjata rikkoutuneen,
jos sen antaa Hänen haltuunsa kokonaan,
ja se saa mykän elämän jälleen puhumaan
ja laulamaan ilosta, ylistämään Häntä, joka antoi hengensä,
ettei kenenkään tarvitsisi joutua kadotukseen.
Tähän iloiseen, siunattuun viestiin uskon,
sillä kun annoin elämäni Hänen haltuunsa,
maailmani on nyt rauhaisa.
Dorothy M. Barther-Snow