Raamattukoulu
Olen vanha ja horjun, ja luissani on kapina ainainen.
Ovat kuluneet nikamat, nivelet ja hermot, suonet ja lihakset.
Vain henki on entinen.
Se on ravinnon etsinyt Sanasta. Se leipä on voimakkain...
Olin heikko; se vahvisti, lääkitsi. Kun uuvuin, voimat se uudisti.
Yön varjoissa valon sain.
Oli nääntyä sielu ja ruumiskin, kun kovimmat kolhut sain.
Epätoivokin joskus jo uhkasi, ja tappava murhe mun masensi,
vaan kuitenkin nousta voin.
Sanan Henki kun aukaisi ELÄVÄN, niin autettu olin taas.
Itse Jumala siinä kun ilmestyi, niin henkeni elpyi ja virkistyi.
Hän vaivojen vuoret kaas.
Vuosikymmenet näin ovat vierineet, ja kaita on ollut tie.
Sitä vain en taistoissa tajunnut, en oudossa yössäni havainnut:
TÄÄ RAAMATTUKOULU LIE.
Nyt vanhana vasta sen ymmärrän ja ihmettä hämmästyn:
KÄVIN KORKEAKOULUA JUMALAN minä – oppilas tason niin matalan.
Nyt päätöstä lähestyn.
Vielä eessä on tutkinto viimeinen, kun saapuvi Kuningas.
Mitä tullut on sinusta? Kysytään. Sä pääsetkö portista pyhimpään
ja ootkohan autuas?
Mitä vastata, poloinen, voisinkaan! Yks todistus mulla on vain.
Sen on antanut ARMO, ja alla on VEREN sinetti, vahva ja murtamaton.
Sen voittoni takeeksi sain.
Martta Kaukomaa.